Kiitollinen

Eilen syntyi maailmaan pieni poika, 1360 grammaa rakkautta.

Olosuhteisiin nähden sekä äiti että lapsi voivat hyvin.

Olen kiitollinen, että kaikki on mennyt niin hyvin kuin tässä tilanteessa voidaan toivoa. Jossain muualla lopputulos ei olisi ollut näin hyvä. Hoitamaton raskausmyrkytys on maailman johtavin äiti- ja sikiökuolleisuuden syy.

Sanaton. Kiitollinen.

Perhosia vatsanpohjassa

Huomenna sitten alkaa toinen sairaalaharjoittelu. Menen Meilahteen Keuhkoklinikalle. Huominen on vielä orientoitumista, menen siviileissä osastolle ja saan pehmeän laskeutumisen töihin.

Jännittää aivan sikana, koska edellisestä sairaalaharjoittelusta on kuitenkin jo yli puoli vuotta ja vaikka kesäduuni oli ihan oikeaa hoitotyötä, se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä nyt sairaalassa tulee eteen. Tuntuu, että kirjoista luetulla ei pitkälle pötkitä, mutta muuta ei ole nyt antaa vaan tästä pitää ponnistaa. Kovasti opettaja kuitenkin lohdutteli, että kyllä ne siellä osastoilla tietää, että meillä on vasta vuoden opinnot takana eivätkä odota mitään ylimaallisia suorituksia.

Haircuttia sen verran, että kävin katkaisemassa kuontaloa siistimmäksi. Nyt pitäisi vielä trimmata kynnet lyhyiksi ja jemmata sormukset jonnekin talteen.

Nukkuakin pitäisi, mutta jännittää niin paljon, ettei uni tule silmään. Taidan hetken aikaa vielä lueskella keuhkosyöpäpotilaan hoitotyöstä ja järjestää syksyn papereita kansioihin. Tämän harjoittelun aikana minulla on lääkäriluentoja psykiatriasta ja anestesiologiasta. Ensimmäinen kielikurssikin on sitten lokakuussa tiedossa. Meillä se on ruotsia. Englanninkurssit ovat kuulemma vasta kolmantena lukuvuonna :( Hieman rypistelin kulmiani, kun opettaja tänään sanoi, että opiskelijoiden pyynnöstä tämän harjoittelun oppimistehtävän kirjallisuudesta oli poistettu englanninkielinen materiaali, kun se oli opiskelijoista kuulemma liian vaikeaa. Eipä kukaan sitä kieltä koskaan opi, jos sitä ei missään tarvitse käyttää. Shokki on vaan suurempi, kun kätilön ammattiopinnoissa kokonaisten opintojaksojen ainoa tenttimateriaali on englanniksi.

Mutta minä olen kyllä väärä ihminen puhisemaan tästä. Jos vain olisi ollut mahdollista, niin kuin on sairaanhoitajakoulutuksen puolella, olisin halunnut opiskella koko kätilötutkinnon englanniksi.

Sanoinko jo, että jännittää?

Niin kovin pieni vielä

Neljäkymmentä oikein/väärin -kysymystä. Väärästä vastauksesta tai vastaamatta jättämisestä ei mene miinuksia. Hyväksytyn alaraja on 20 pistettä.

Joo, läpi on. Ei se nyt ihan läpihuutojuttu ollut eli jollei olisi lukenut maikan powerpoint-esityksiä, niin kahdenkymmenen oikean vastauksen saaminen ei olisi ollut itsestäänselvyys.

Sain pari tuntia ennen tenttiä puhelun, joka sai minut kertaamaan tenttimatskua uudella vimmalla. Ystäväperheen toinen raskaus on vaikeuksissa. Äidillä on niin paha raskausmyrkytys, että hän on vuodelevossa sairaalassa ja kotiin ei ole asiaa ennen synnytystä. Viikkoja on kasassa kovin vähän, vain pari päivää yli 31 viikkoa. Vauva on vielä pienen pieni. Vauvan keuhkoja on kypsytelty kortikosteroideilla. Lääkärit eivät osaa yhtään sanoa, syntyykö vauva parin päivän sisään vaiko parin viikon päästä. Jokainen päivä on kuitenkin plussaa.

Ajatukset on nyt Kätilöopistolla. Ja tentissä jokainen kysymys sikiön keuhkojen kypsyyteen liittyvistä asioista on 110% oikein.

Tenttiangstia ja muutakin angstia

Näköjään koulumaailmaan palaaminen ei käykään ihan kivuttomasti. Tänään on tuon Raskauden aikaisten neuvolatutkimusten tentti. Jos oikein muistan opettajan ekalla tylsällä tunnilla sanoneen, tentti on monivalintakysymyksiä ja vääristä vastauksista ei tällä kertaa rokoteta.

Ei yhtään nappaa. Varsinkaan kun tämän viikon kaksi viimeistä luentokertaa peruutettiin opettajan sairastumisen vuoksi. Menee usko opintoviikkojen "laatuun", kun kaksi noppaa saa kahden luennon ja yhden "näin tehdään raskaudenaikainen ultraus" -demonstraation perusteella. Nyt yritän tavata sairastuneen opettajan powerpoint-esitystä ja saada asiasana-luettelosta jotain kokonaisuutta aikaan. Noh, ehkä näillä vapaavalintaisilla ei sitten ole niin merkitystä, kun on ihan sama, lukeeko jotain alaa liittyvää vai vaikkapa luovaa kankaanpainantaa.

Ensi viikolla alkava harjoittelu jännittää ihan sikana. Ensimmäisestä harjoittelusta on niin paljon aikaa ja kun kesälläkään ei tullut tehtyä sitä perushoitoa, niin tuntuu, että olen ihan ruosteessa. Onneksi osastonhoitaja kuulosti todella mukavalta puhelimessa ja tokkopa nuo nyt toisessa harjoittelussaan olevalta odottaa mitään teho-osasto -meininkiä. Perhosia tanssii vatsanpohjassa ja sängyn vieressä ja tyynyn alla on sisätautien muistiinpanoja ja anatomian kirja on auki keuhkojen kohdalta.

Pitäis, pitäis, paljonkin pitäis. Sukkapuikkoja pitäisi hankkia, koska täältä on tulossa jumalainen lankalähetys. Hiukset pitäisi leikkauttaa taas siisti hoitaja -malliin. Pitäis siivota, pitäis laihduttaa, pitäis aloittaa joululahjojen vääntäminen.

Nyt taidan kuitenkin vilkaista uusinta hankintaani ennenkuin syvennyn taas raskauden aikaisiin tutkimuksiin. Pitäkää peukkuja tuossa klo 16.30.

Whiter shade of pale ja Lady in Black

Olin tänään kolmannen kerran luovuttamassa plasmaa. Ensimmäisestä kerrasta olen jo kertonutkin. Viimeisiä punasoluja saadessani tuli pahaolo ja topakka Veripalvelun sairaanhoitaja nakutti tietoihini koneluovutuskiellon.

Koska olen suomalainen jästipää ja tiesin, että kahden tunnin yöunet ja aamiaisen väliin jättäminen ennen luovutusta saattoivat heikentää kestävyyttäni, kinusin sähköpostitse kesällä uuden yrityksen. Toisella kertaa valmistauduin huolella. Yöunta 10h, tukeva brunssi ja 1,5 litraa nesteitä ennen luovutusta. Kaikki meni loistavasti ja olo oli luovutuksen jälkeen mitä mainioin. Top of the world ma'!

Viime viikolla erään ystävättäreni perheessä oli leukemiaepäily ja kun en muutakaan osannut tehdä, varasin ajan uuteen plasmanluovutukseen. Se oli jotain konkreettista tekemistä. Tänään sitten edelliskerran tavoin hyvien unien ja hyvän lounaan jälkeen marssin luovuttamaan. Tällä kertaa sairaanhoitaja joutui hetken aikaa etsimään kunnon asentoa neulalle ja käsivarsi tykytti ikävästi. En osannut sanoa, mikä kihelmöinnistä oli sörkkimisestä johtuvaa, mikä olisi ollut ns. epänormaalia. Kaikki meni hienosti kalkkiviivoille asti, mutta sitten koko kroppaan levisi kylmä olo ja samantien sairaanhoitaja tuli paikalle, heilautti luovutustuolin toiseen asentoon ja keskeytti keräyksen. Hän oli nähnyt huoneen toiseen päähän, kuin olin valahtanut valkoiseksi kuin mainoksen lakana. Plasma-annos jäi 10ml vajaaksi, kun hän laittoi koneen palauttamaan punasolut takaisin elimistööni. Hoitsu toimi niin nopeasti - ja aivan kuten pitkin - että minulle ei ehtinyt tulla paha olo. Minulle kannettiin mukitolkulla juotavaa, käskettiin pötköttää ihan rauhassa ja kolme eri hoitajaa kävi kertomassa, että minun plasmanluovutukseni on nyt luovutettu. Papereihin tulee pysyvä merkintä, että asiaa on vain normaaliin verenluovutukseen.

Hieman on haikea olo, vaikka ymmärrän, että kaikella tällä suojellaan minun hyvinvointiani. Plasmanluovuttajana koin olevani Tarvittu, koska veriryhmäni on juuri se, jota säännöllisiltä plasmanluovuttajilta toivotaan. Punasoluistani ei ole lähes koskaan pulaa. Tottahan on, että kokoverestä erotellaan punasolut, plasma ja verihiutaleet, että ei kokoveren luovutus ole hukkaanheitettyä, mutta silti olen kokoveren luovuttajista siellä tarpeettomimmassa päässä.

Ja kun tällä kertaa ei edes ehtinyt tulla pahaaoloa, niin on myös tunne - täysin valheellinen sellainen, myönnän - että onkos tässä nyt vähän ylireagoitu. Ei ole, ei. Tiedän. Mutta silti harmittaa. Ja keskisormeen sattuu.

Oliverin sukat

Olen lukenut Kauran kirjoituksia, joissa hän on kertonut, minkälaista elämä on erikoistarpeisen lapsen kanssa. Opintojen kautta olen tutustunut niihin keinoihin, joilla yhteiskunta auttaa tukee esim. vammaista lasta ja hänen perhettään. Kokeessa piti tietää, mikä instanssi kustantaa mitäkin apuvälinettä ja terapiaa. Kauran kirjoituksista on nähnyt sen toisenkin puolen, että kukaan ei tukea tule tarjoamaan, jollei sitä itse osaa hakea. Kaikki eivät välttämättä tiedä oikeuksistaan, joskus tukeen oikeutettu tai hänen vanhempansa eivät yksinkertaisesti jaksa sitä rumbaa, jonka lopussa ehkä kuukausien tai jopa vuosien päästä toteutuisi oikeus ja kohtuus.

Suomessa kuitenkin teoriassa yhteiskunta avustaa. Ilmaista se ei ole, maksamme sitä valmiutta veroissamme ja toki vammaisen lapsen perhe myös kokee tilanteen omassa kukkarossaan, ei kukaan korvaa täydellisesti vammaisuuden nielemiä rahoja.

Viime aikoina blogissani on ollut paljon lanka-aiheista jutustelua. Lähinnä hehkutusta hankinnoista, joihin olen säästötilini saldon hetkellisessä hekumassa sortunut. Kohta olisi aika laittaa puikot töihin ja saada langoista jotain aikaiseksikin. Paljon olen käyttänyt myös aikaa sekä kotimaisten (olenhan sentään wanna-be neuleblogi hangerrounder) että ulkolaisten neuleblogien lukemiseen ja selailuun. Varsinkin ulkolaiset blogit ovat edelleen johdattaneet syötävän herkullisten lankojen ääreen ja uusien kiusausten eteen.

Tänään linkkejä klikkaamalla löysin itseni brittiläisen Emman blogista. Emmalla on vammainen lapsi Oliver, joka tarvitsee muutamia järkyttävän kalliita apuvälineitä pitämään elämänlaatunsa hyvänä. Blogissaan Emma kertoo, kuinka he hakevat apurahoja yksityisiltä hyväntekeväisyysjärjestöiltä, kun yhteiskunnalta apua ei heille heru. Ilman, että Emma pyysi apua, kansainvälinen neuleyhteisö syöksyi hätiin eri keinoin. Yksi avusti lahjoitustilin pystyyn pistämisessä, muutamat lankakaupat pitävät hyväntekeväisyyshuutokauppoja ja lupaavat pistää voittohuudon verran lisää rahaa pottiin. Jotkut ovat neuloneet mm. pitsihuiveja ja myyvät niitä Emman lapsen hyväksi. Uskoisin myös, että kommenttiraitoihin kirjoitetut ja privaviesteinä lähetetyt yhteydenotot tuntuvat Emmasta ja Oliverista hyvältä.

Minusta ajatus rajojen yli auttamisesta tuntui niin hyvältä, että huomatessani tutun nettikaupan osallistuvan tähän projektiin, oli helppoa napauttaa ostoskoriin sukkalankaa.



Näistä tulee Oliverin sukat, molemmille tyttärilleni, jotta heidän varpaansa pysyvät lämpöisinä tulevan talven aikana. Tulen aina sukat nähdessäni ajattelemaan pientä poikaa, joka ei pysty juoksemaan ulkona, hämmästelen lämmöllä sitä avuliaisuuden ja anteliaisuuden määrää, joka tätä perhettä on neulojien suunnalta kohdannut.

Kuinka kaikki alkoi

Taisin aikoinani loikata niin innoissani blogin pitäjäksi ja tulevaksi kätilöksi, että olen kokonaan unohtanut kertoa, mikä minut sai lähtemään hoitoalalle. Olen sanonut, että kävi kutsumus, mutta miten se tuli on jäänyt valaisematta.

Kutsumus ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta tai kielillä puhumisen lahja apostoleille. Ajatus kypsyi hitaasti, välillä painoin sen unohduksiin, mutta aina se sieltä pulpahti pintaan. Viimeiset aktiiviset (ja nyt en laske tähän mitään yksittäisiä opintoviikkoja kerran vuodessa) opiskeluaikani yliopistolla ovat olleet *kaivaa esiin opintosuoritusotteen* 1996. Tuon jälkeen homma tyssäsi jos ei nyt ihan seinään niin aika kovaan läpipääsemättömään aineeseen kuitenkin. Ei vaan napannut. Yritin mennä luennoille moneenkin otteeseen, olen tainnut aloittaa literature methodologyn noin kuusi kertaa, tenttikirjatkin ovat ehtineet vaihtua neljään otteeseen, mutta ei. Ei tuntunut hyvältä ja perslihaksetkaan eivät tykänneet istua tyhjän panttina. Suuntasin kulkuni Eilakaislalle ja siellä livahti sitten erinnäisissä keikoissa seuraavat 4 vuotta. Säännöllinen palkkakuitti on addiktoiva asia. Kun sen makuun pääsee, siitä ei ole helppo luopua.

Menin naimisiin, jatkoin eilakaislalaisena, tulin raskaaksi, jäin äitiyslomalle, tuli vauva. Maailma muuttui lopullisesti.

Kun vauva vähän kasvoi, kuume saada toinen lapsi kävi ylivoimaiseksi. Yritimme, onnistuimme ja 2 vuotta esikoisen syntymän jälkeen saimme toisen lapsen.

Molempien raskausaikojen aikana luin kaiken mahdollisen raskaudesta ja synnytyksestä ja kuopuksen aikana myös imetyksestä. Tai noh, en ollut vielä niin extreme, että olisin hankkinut kotisynnytykseen liittyvää kirjallisuutta, koska minulle sairaalasynnytys tuntui oikealta ratkaisulta. Kun kirjaston valikoimat oli kulutettu loppuun, siirryin lukemaan artikkeleita ja tarinoita netistä, löysin amerikkalaisten synnytyslääkärien sivustot ja sieltä artikkelikokoelmia. Tilasin ulkomailta kirjoja, luin jopa kätilökoulutukseen liittyviä teoksia. Esikoisen ollessa vauva kävin Imetyksen perustietokurssin ja kuopuksen ollessa vauva kävin imetystukiryhmänvetäjäkoulutuksen.

Kätilön työ oli jatkuvasti mielessä. Otin selvää pääsykokeista, mutta en vielä kuopuksen ollessa vastasyntynyt laittanut hakupapereita yhteishaussa sisään, koska halusin olla varma, miksi haluan kätilöksi.

Pitkään mietin, haluanko kätilöksi, koska haluaisin elää uudelleen ja uudelleen omat ihanat raskauteni ja synnytykseni ja nautin vastasyntyneiden kanssa työskentelystä. Mietinnän jälkeen totesin, että en ole peilaamassa omia kokemuksiani muiden kokemuksiin vaan haluan aidosti olla mukana auttamassa naisia kokemaan oman raskautensa itselleen parhaimmalla tavalla. Alusta asti oli selvää, että kätilö ei myöskään hoida niitä ihania vastasyntyneitä, vaan hän hoitaa äitiä, jotta tämä voi hoitaa lastaan. Kun vielä pääsin sinuiksi sen kanssa, että kätilö avustaa myös raskaudenkeskeytyksissä ja hoitaa myös ei-raskaanaolevia eli työskentelee esim. naistentautien osastolla syöpöpotilaiden kanssa, tiesin, että haluni päästä kätilöksi on aito eikä kumpua jostain "vauvat on niin ihquja" -mielialasta. Aluksi silmissä siinsi ajatus synnytyssalityöskentelystä, mutta nyt yhden vuoden opintojen ja varsinkin äärettömän mielenkiintoisen kesätyön jälkeen, eteeni on ilmestynyt polkuja moneen eri suuntaan.

Myös pakkopullana pitämäni sairaanhoitajaopinnot ovat muuttuneet mielessäni mahdollisuudeksi, puhumattakaan siitä, että näitä kädentaitoja tarvitaan myös kätilön työssä, nämä eivät ole irrallisia kokonaisuuksia vaan toisiaan täydentävät opinnot, tiedot ja taidot.

Kun kuopus oli vuoden, laitoin hakupaperit menemään. Tarkoitus oli täyttää lomake netissä ja printata se vielä harkintaa varten, mutta vahingossa lähetinkin sitten valmiin lomakkeen netin kautta. Ohjeiden mukaan hakemus tuli kuitenkin vielä printata ja laittaa allekirjoitettuna perään. Printtasin lomakkeen, mutta unohdin laittaa sen eteenpäin. Olin iloisesti yllättynyt, kun Stadian opintotoimistosta tuli kirje, jossa oli hakemukseni printattuna, palautuskirjekuori (postimaksu maksettu) ja lappunen, että allekirjoitettu hakemus on jäänyt tulematta, voit hoitaa asian meidän piikkiin. Wow. Olin todella otettu, että jo pelkästä hakijasta, joita tähänkin koulutusohjelmaan riittää lähes 800 vuodessa, pidetään näin hyvää huolta. Sutaisin paperiin nimen saman tien ja läksin iltakävelylle postilaatikolle.

Seuraavaksi tuli sitten kutsu pääsykokeisiin. Hieman jännitin, miten tällainen akateeminen drop-out, ikäloppu rouva sopii hakupirtaan. Nähtävästi sitten kuitenkin ihan hyvin, kun kutsu kerran kävi. Pääsykokeisiin pyydettiin varaamaan koko päivä, sillä tiedossa oli ryhmähaastattelu, soveltuvuustestit (lue palikkatestit), opettajan suorittama yksilöhaastattelu sekä yksilöhaastattelu psykologin kanssa. Koska sukunimeni on sieltä aakkosten loppupäästä, päivä venähti todella pitkäksi. Tykkäsin palikkatesteistä, vaikka se "täydennä kuva piirtämällä ja kerro, mitä kuva esittää" tehtävä on aina saanut minut kauhun partaalle. Minä en osaa piirtää, en, vaikka henkeni riippuisi siitä. Matikantehtävät olivat suorastaan helppoja ja sanatehtäväkin oli ok, vaikka olen ihan varma, että loppupuolen jutut oli tahallaan tehty sellaisiksi, että niihin ei ollut edes mahdollista saada kieliopillisesti oikeita lauserakenteita. Opettajan kanssa jaarittelimme pitkät pätkät imetyksestä. Psykologin kanssa puhuttuja en muista, sen verran olin jo väsy siinä vaiheessa. Niin muuten näytti olevan psykologikin. Ryhmähaastattelussa olin selkeästi ryhmän nestori ja se taatusti näkyi, kun keskustelun aiheeksi annettiin abortti. 18-vuotiaat aloittivat kauhistelun, miten jotkut käyttävät aborttia ehkäisykeinona ja keskustelu meni nopeasti seiskalehden tasoiseksi sosiaalipornoksi. Avasin sanaisen arkkuni ja otin esille raskaudenkeskeytykset, jotka tehdään vakavien sikiövaurioiden takia jne. ja keskustelu hiljeni välittömästi ja siitä taisi tulla minun yksinpuheluni hetkeksi aikaa. Koska minulla oli jokin käsitys, miten näitä ryhmäkeskusteluja arvioidaan, näin sitten hetken aikaa vaivaa saadakseni muut keskustelijat takaisin ääneen.

Nykyisinhän Stadian hoitotyön koulutusohjelmaan haetaan vain pelkällä todistuksella ja pääsykokeella, jossa tentitään yksi teos hoitotyön etiikasta. Psykologiset pääsykokeet maksavat koululle paljon rahaa. Joissakin ammattikorkeakouluissa hakijat joutuvat itse kustantamaan pääsykokeensa tuosta syystä. Stadiassa siirryttiin nyt tähän pääsykoekirjaan ja samalla tehdään tutkimusta, onko esim. keskeyttämisprosenteissa eri hakutapojen välillä eroa.

Hyväksymiskirje tuli heinäkuun 10. päivä ja vaikka arvelinkin pääsykokeiden menneen ihan mallikkaasti, oli silti fantastista lukea "Tervetuloa opiskelemaan Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiaan". Hakijoita oli tuolloin kesällä 2003 580, näistä ensisijaisesti kätilöksi halusi 207. Pääsykokeessa oli reilut sata. Sisään otettiin 34 ja minä olin sijalla 5.

Otin heti alkuun yhden välivuoden, koska kuvittelin tekeväni roikkuvat yliopisto-opinnot valmiiksi. Vuosisadan vitsi. Nyttemmin olen korjannut valmistumisaikataulua yliopistolta ja ajattelin, että samoilla bileillä voidaan hoitaa sekä kätilöksi valmistuminen että kandin paperit lipastolta. Nih.

Tällainen tarina tällä kertaa.

Odottajan aika on pitkä

Olen koukussa Diana Gabaldonin Outlander -kirjasarjaan. Sain ensimmäisen kirjan äidiltäni joululahjaksi 2003 ja kun sain teoksen luettua aaton ja joulupäivän välisenä yönä, marssin heti välipäivinä Akateemiseen ja ostin kaikki loput sarjassa ilmestyneet osat. Nyt olen järsinyt kynsiäni jo reilut 1,5 vuotta ja odottanut, että sarjan viides osa ilmestyisi. Lopultakin, kirjailija antaa julkaisupäivämäärän 27.9.2005. Laitan pokkarin heti tilaukseen Amazon.co.uk:sta, sillä Britannian oudoista kirjamarkkinoista johtuen kirja ilmestyy siellä samaan aikaan sekä kovakantisena että pokkarina. Normaalistihan pokkariversiota saadaan odottaa iäisyyksiä.

Lokakuun ensimmäisenä pitäisi ilmestyä puolestaan Terry Pratchettin uusin Thud! Pääosissa taas yksi lempparihahmoistani Sam Vimes ja hänen Vartiojoukkonsa. Kuinka sujuu Vimesilta isänä olo?

Kutinaa lievittää syyskuun ensimmäisenä ilmestyvä uusin Baby Blues -albumi. Ja kun ostoslistaan lisätään vielä kaksi uutta Zits -albumia, niin kirjallinen minäni leijuu pilvissä.

Yritän pysyä nahoissani, mutta tiukkaa tekee. Viimeisen Harry Potterin odotus on vielä niin kaukana, että siitä hehkuttamiseen ei tunnu olevan aihetta.

Kolme

Minulla on enää kolme työvuoroa jäljellä kesätyöpaikassa. Alunperin niitä piti olla tässä vaiheessa vain kaksi, mutta äkillisten sairastapausten takia ensi viikonlopun yövuoroista puuttui populaa ja lupauduin tekemään yhden yövuoron. Kannattaa jättää itsestään hanakka mielikuva, sillä haluan ehdottomasti tuonne ensi kesänäkin kesätöihin. Ja keikkaa toivon saavani myös tässä kouluvuoden aikana.

Huomenna on työntekijäkokous, jossa meidän kesäapulaisten halutaan kertovan kesän fiiliksiä, ajatuksia työyhteisöstä, rakentavaa kritiikkiä, omia huomioitamme pienistä ja isoista asioista.

Olen vieläkin niin tohkeissani, että osaankohan sanoa mitään järkevää. Meneekö ensi yö ajatuksien keräämisessä ja oikeiden sanankäänteiden keksimisessä?

Tämä kesätyö on ollut upea kokemus. Ajoittain se on ollut perse edellä puuhun menemistä, koska mitään ammatillista koulutusta esim. päihdetyöhön minulla ei ole ollut. Eipä ole ollut mitään opintoja masennuspotilaankaan hoidosta. Tavallaan aika uskomatonta, että tällaisen noviisin käsiin annetaan valtaa, sillä huonosti käytettynä sillä olisi voinut saada paljon vahinkoa aikaan. Ihan oikeaa vahinkoa kokonaiselle perheelle. Ihan pystymetsästä minua ei kuitenkaan kesätöihin tempaistu, vaan taustani oli kyllä selvitetty tarkkaan ja työhaastattelu oli pitkä ja perusteellinen. Luotan siis siihen, että työyhteisö tiesi, mitä teki, kun minut palkkasi.

Olen tämän kesän aikana oppinut hyvin paljon. Olen oppinut ihan käytännön asioita ja saanut seurata vierestä, miten kokeneet päihdetyötä tekevät ottavat tilanteita haltuun. Olen nähnyt, miten hiljainen tieto toimii. Olen oppinut valtavasti potilaan kohtaamisesta, potilaan kunnioittamisesta, oman persoonan käytöstä hoitotyössä. Loppusyksyllä opiskelen ihan koulunpenkillä ja työharjoittelijana mielenterveys-, päihde- ja kriisiasiakkaan hoitotyötä ja yksi tuon harjoittelun suurista tavoitteista on juuri potilaan kohtaaminen ja ammatillisuuden säilyttäminen kiperissä hoitosuhteissa. Tuota ammatillista kohtaamista on tässä nyt kolme kuukautta harjoiteltu. Syksyn tenttikirjat on luettu moneen otteeseen ja työpaikan artikkeliarkistosta on kopioitu tusinan verran mielenkiintoisia ja hyödyllisiä lukupätkiä.

Sunnuntaina on kuitenkin tämä kokemus tässä laajuudessa takana. Keikka on aina keikka, siinä ei pysty tekemään mitään suurta, voi vain keskittyä perustoimintojen ylläpitoon. Todennäköisesti seuraavan keikkani aikana suurin osa nykyisestä asiakaskunnastakin on vaihtunut ja hoitosuhdetta ei ole päässyt syntymään eikä yhden keikan aikana oikeastaan synnykään.

Elän elämässäni upeaa aikaa. Minulla on Rakas Mies, ihanat lapset, upea kesäduunikokemus ja nurkan takana toisen vuoden kätilöopinnot, joita odotan innolla. Jos en olisi minä, olisin ihan sikapossukateellinen.

Pienoinen pettymys

Tänään alkanut kurssini oli pienoinen pettymys.

Suuren osan illan huonosta fiiliksestä otan omaan piikkiini, koska olin työvuorojeni takia tänään illalla todella väsynyt ja siksi tavallistakin kriittisempi luennoitsijaa ja hänen asiaansa kohtaan.

Aluksi tuli hyvin yleistä juttua, joka kaksi lasta sisällään kantaneena ja raskaudesta monta sataa sivua tietoa lukeneena, oli kokovartalopuuduttavaa. Yleisessä tarinoinnissa oli myös sen verran epätarkkuuksia tai jopa ihan asiavirheitä, että luottamus opettajan kykyihin sai kolauksen. Kun vielä muutama kurssilainen peilasi omia tai ystävättären raskaus- ja synnytyskokemuksia kalvolta luettuun tai opettajan sanomaan, minun viihtyvyyteni illan luennolla tippui miinuksen puolelle.

Imetystukihenkilökurssilla meidän piti käydä läpi omat imetystarinamme, jotta niitä ei sitten vapaaehtoistyössä tarvitse enää terapioida, kun tarkoitus on auttaa muita äitejä. Omien kokemusten analysointi on oikeasti vapauttanut voimavarat auttamiseen ilman että omat kokemukset puskevat koko ajan päälle. Samalla logiikalla olen myös kirjoittanut molempien tyttöjen synnytyskertomukset ja puinut niitä itsekseni sekä ystävättärien kanssa. Näin ollen joka kerta synnytyksen tullessa aiheeksi ensimmäisenä mielessäni ei ole omat synnytykseni vaan pystyn keskittymään puhujan näkökulmaan ja katsomaan asioita myös muilta kanteilta.

Tänään kurssilla oli muutama, joille omat kokemukset ovat vielä niin läpitunkevia, että he eivät näe niiden läpi mitään muuta. Samalla he pakottavat koko kurssiporukan elämään heidän raskautensa ja synnytyksensä heidän näkökulmastaan. Jos kyse olisi ns. maallikkoäidistä, olisin ymmärtäväisempi, mutta hoitoalan ammattilaisen tulisi osata tai ainakin älytä erottaa oma kokemuksensa asiakkaan tilanteesta ja minusta jo opetustilanne tulisi säästää näiltä "kun minullakin meni X Y ja Z, niin kyllä varmaan asia on just näin".

Fiilistä ei myöskään nostanut kaveriporukat, jotka pitivät koko opetuksen ajan omaa suhinashowtaan pienissä piireissään. Onko nykyajan nuorten todella niin vaikeaa kunnioittaa opettajan työrauhaa, että luentoa pitää säestää omilla kuiskutuksilla koko helvatan 3 tuntia?

Sikiöseulontojen etiikasta ei ehtinyt syntyä keskustelua, koska session alusta meni paljon aikaa käytännön juttujen selventämiseen ja luennon loppu vedettiin pikavauhdilla läpi. Nyt täytyy vaan toivoa, että opettajan luentomuistiinpanot todella löytyvät sieltä kurssikansiosta. Olen yhden opiskeluvuoden aikana huomannut, että joku aina pöllii ne kopiointiin tarkoitetut originaalit niille varatusta paikasta.

Torstaina taas tätä. Toivottavasti olen paremmalla tuulella ja saan luennosta enemmän irti. Aihe on oikeasti mielenkiintoinen.

Takaisin koulunpenkille

Huomenna se sitten alkaa. Toinen opiskeluvuoteni. Valitsin kurssitarjonnasta yhdeksi vapaavalintaisekseni kurssin nimeltä Raskaudenaikaiset neuvolatutkimukset. Huomenna illalla töiden jälkeen sitten suunnistan Vanhalle Viertotielle ja orientoidun taas opiskelijataajuudelle. Kurssikuvauksessa sanotaan seuraavaa:

Tavoite

Opiskelija syventää tietojaan raskauden aikana tehtävistä kaikille äideille kuuluvista ja tarpeen mukaan äidille ja/tai sikiölle tehtävistä laboratoriotutkimuksista ja niiden merkityksestä.

Sisältö

Neuvolan perustutkimukset, erilaiset raskauden aikana ilmenevät ongelmat esim. äidin verensokerin, verenpaineen tai munuaisten toiminnan muutoksiin liittyvät tutkimukset, raskauskolestaasi, äiti-lapsi -immunisaatio, sikiödiagnostiikka mm. sikiön kromosomitutkimukset

Kopiokortti on tanassa, penaali ladattu, uusi muistivihko kaivettu muistivihkovuorestani, vielä uudempi koululaukku nököttää sohvan nurkassa. Uusi kouluvuosi, here I come!

Tuo penaali kyllä tuntuu hieman köykäiseltä. Pieni ostosreissu kirjakaupan kynäosastolle tulisi varmaan tarpeeseen.

Überhemmottelua

Koko opiskeluvuoden kestäneen omarahattomuuden (olin siis aikuisopiskelija EMP eli Elää Miehen Palkalla) jälkeen kesätyöpalkka on tuntunut kuin olisi lottovoiton saanut. Sen mukaan on myös tullut tehtyä heräteostoksia, joita myös hemmotteluksi joskus kutsutaan.

Uusin itsenihemmottelu oli nyt ostaa kerrankin jotain ihanaa villalankaa tarpeeksi villapuseroon itselleni. Langoista on tullut aikamoisia luksustuotteita, joilla on myös luksustuotteiden hinta. Englannissa on enemmän lampaita kuin ihmisiä ja silti siellä 100% tai lähes täysvillainen neulelanka maksaa järkyttäviä summia. Kotimainen tarjonta olisi periaatteessa riittävää mutta kovin käytännöllistä ( lue: tylsää) ja siksipä ulkomaan ihanuudet houkuttelevat aina erilaisuudellaan. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella myös käsityömaailmassa.

Uusin houkutus löytyi brittiläisesti nettikaupasta Cucumberpatch, jossa oli merino-alpakkasekoitelankaa uskomattomassa tarjouksessa. Napsin sitten värikartasta neljää väriä tarpeeksi yhteen puseroon ja muutamiin asusteisiin. Langasta löytyy netistä myös arvostelu, vähän niinkuin lankaharrastajien Tekniikan maailman koeajokuvaus.

Minä olen ehdottomasti prosessineuloja eli itse prosessi on minulle tärkeämpää kuin valmis neuletyö. Toki nautin neuleiden valmistumisesta, mutta langan valinta, täydellisen mallin etsiminen, puikkojen valinta, koetilkun tekeminen jne. ovat kaikki yhtä nautinnollisia vaiheita. Nytkin minulla on meneillään useita prosesseja, joista hyvin moni tässä langanhankintavaiheessa.

Seuraavaksi sitten siihen mallien etsintään. Netti on täynnä ilmaisia neulemalleja. Yleensä aloitan etsintäni ensin Ulla -neulelehdestä, jonka jälkeen siirryn Knittyn mallien pariin. Jos sekään ei palkitse, lähden surffamaan Free Knitting Patterns -webbirinkiin.

Itse asiaa eli lapsenpäästämistä osa 1

Tässä kuussahan alkaa jo taas koulu, joten lienee tarpeen palautella jo vähän mieliin, mitä minä oikein opiskelinkaan.

Kesätyöni liippasi kivan läheltä omaa alaa, olenhan saanut työskennellä raskaanaolevien ja vastasynnyttäneiden äitien kanssa sekä pienten vauvojen että isompien leikki-ikäisten kanssa. Pääpaino työssä on ollut päihdetyössä ja varhaisen vuorovaikutuksen tukemisessa, mutta joka päivä eteen on tullut asioita, joihin olen pystynyt vastaamaan opintojeni pohjalta. Huomasinpa kristallinkirkkaasti, että ensimmäisen vuoden farmakologian kurssi on takaraivossa, samaten ensimmäisessä harjoittelupaikassani käymä farmakologian lisäkoulutus on tullut tarpeeseen.

Lapsia on syntynyt maailman sivu ja aina on ollut niitä, jotka ovat synnytyksissä avustaneet. Antiikin ajoista on säilynyt tekstejä, joissa kuvaillaan soveliaan kätilön ominaisuuksia ja kuinka synnytys tulee hoitaa.

Kätilöiden ammatillinen koulutus on alkanut renessanssin aikana. Ensimmäinen oppikirja kätilöille ilmestyi Saksassa vuonna 1503 ja järjestelmällinen kätilökoulutus aloitettiin edelleen Saksassa v. 1589. Pariisissa on vuodesta 1580 on ollut pakollinen kätilötutkinto.

Pohjoismaissa ruotsalaiset olivat kätilötyön edelläkävijöitä. Vuonna 1663 Tukholman lääkärit velvoitettiin kuninkaan määräyksellä valvomaan kätilötyötä. Vuonna 1688 vahvistettiin ensimmäiset pohjoismaiset vaatimukset kätilöksi pyrkivälle. Hakijan tuli olla mm. tottunut ammatin vaatimaan työhön, ymmärtäväinen, siveä, varovainen ja Jumalaa pelkäävä. Kätilökokelas antoi näyttökokeen kaupunginlääkärille ja vannoi noudattavansa kätilöille säädettyjä määräyksiä. Näin pääkaupungissa. Maaseudulla käytäntö oli paljon kirjavampaa ja naiset synnyttivät pitkään ilman koulutettua apua.

Säännöllinen opetus alkoi Tukholmassa v. 1697 ja ensimmäinen ruotsalainen kätilöiden oppikirja oli nimeltään Den Swenska Wäl-öfwade Jord-Gumman.

Vuonna 1711 hyväksyttiin Ruotsi-Suomen ensimmäinen kätilöohjesääntö. Suomeen ensimmäinen koulutettu kätilö saatiin Pietarsaareen vuonna 1752. Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 käsiteltiin kätilökoulutuksen aloittamista Suomessa ja vuonna 1816 koulutus aloitettiinkin Turussa.

Kätilökoulutus on Suomen vanhinta naisten ammatillista koulutusta. Aluksi opiskeluaika vaihteli puolesta vuodesta kahteen vuoteen oppilaan taustasta riippuen ja opetusta oli ainoastaan ruotsin kielellä. Turun palon jälkeen opetus siirtyi Helsingin yliopiston alaisuuteen v. 1833. Opetus tehostui v. 1857, kun yliopistoon perustettiin erillinen professuuri lapsenpäästöoppia, naistentauteja ja lastentauteja varten. Uusi kätilöohjesääntö tuli voimaan seuraavana vuonna ja siinä opetus vahvistettiin kaksivuotiseksi ja opetuskieleksi tuli ruotsin rinnalle myös suomi. Perinteisen kätilötyön lisäksi opiskelijan tuli opetella myös kuppaamista, rokottamista ja mm. iilimatojen asettamista potilaalle. Suoneniskennänkään ei pitänyt olla vierasta. Tämän lisäksi kätilön tuli tunnistaa sukupuolitautien merkkejä, lähinnä syfiliksen oireet.

Kätilöiden määrä lisääntyi Suomessa hitaasti. Vuonna 1857 Suomessa toimi 97 kätilöä, heistä valtaosa kaupungeissa. 30 vuotta myöhemmin kätilöiden määrä oli nelinkertaistunut (n. 400 kätilöä). Kätilölehti alkoi ilmestyä v. 1896 ja on Suomessa vanhin naisten ammattilehti. 1900-luvulle tultaessa kätilöt hoitivat n. 25% maamme synnytyksistä. Laitossynnytysten osuus kaikista synnytyksistä oli vain n. 4%.

Kätilön toimenkuva muuttui sairaalaverkoston parantuessa ja kotisynnytysten vähentyessä. Äityshuollon lakisääteinen järjestäminen vuodesta 1944 toi kätilöt kaikkien kuntien palkkalistoille äitiys ja lastenneuvoloihin. Vuoden 1947 työaikalaki säännösteli myös kätilöiden päivittäiseksi työajaksi 8 tuntia. V. 1960 kätilöitä oli vajaat 2000 ja heistä 45% toimi synnytyssairaaloissa ja loput kunnankätilöinä. Kotona synnytti 1960-luvulla enää 3% kaikista äideistä. Kaksivuotinen kätilökoulutus loppui vuonna 1970.

Vuodesta 1970 eteenpäin kätilökoulutus muuttui sairaanhoitajapohjaiseksi. Uusi koulutus pätevöitti kätilöt toimimaan ensisijaisesti synnytys- ja naistentautiosastojen erikoisairaanhoitajan, apulaisosastonhoitajan ja osastonhoitajan tehtävissä.

Seuraava kätilökoulutuksen uudistus tapahtui 1980-luvulla keskiasteen koulu-uudistuksen yhteydessä. Kätilökoulutuksen pituudeksi sovittiin ylioppilaspohjaisena 3,5 vuotta ja peruskoulupohjaisena 4,5 vuotta.

Euroopan Unioni ja siihen liittyminen ovat muokanneet kätilökoulutusta 1990-luvulla. EU:n direktiivit vaativat kätilöiltä pidempää koulutusta ja syvällisempää perhetymistä poikkeavien raskauksien ja synnytysten hoitoon. Vuodesta 1993 eteenpäin kätilökoulutuksen laajuus on ollut 180 opintoviikkoa. Kätilötutkinnon suorittaneilla on myös ns. yleissairaanhoitajan pätevyys. Vuodesta 1995 kätilökoulutus siirtyi ammattikorkeakouluihin sitä mukaa kun vanhat terveysalan ns. opistotasoiset oppilaitokset siirtyivät ammattikorkeakouluihin. Tällä hetkellä kätilöksi voi opiskella Helsingissä, Turussa, Tampereella (Pirkanmaan AMK), Oulussa, Kuopiossa (Savonia AMK) ja Jyväskylässä. Opetusministeriö toivoisi aloituspaikkojen vähenevän yhden koulutusohjelman verran.

V. 2005 Suomessa siirryttiin kansainvälisesti käytettyihin opintopisteisiin vanhojen opintoviikkojen sijasta. Kätilökoulutuksen laajuus on 270 opintopistettä ja niistä n. 140 opintopistettä tulee opintoihin liittyvistä pakollisista työharjoitteluista. Kätilövaiheen osuus harjoitteluista on n. 60%.

Historiallinen osuus 2 tulee käsittelemään kätilön työtä ja synnytysten hoitoa antiikin Roomassa. Sitten joskus.

(lähteenä suureen osaan tekstiä on ollut teos Naisen elämä ja hoitotyö, Eskola ja Hytönen)