Kuinka kaikki alkoi
Taisin aikoinani loikata niin innoissani blogin pitäjäksi ja tulevaksi kätilöksi, että olen kokonaan unohtanut kertoa, mikä minut sai lähtemään hoitoalalle. Olen sanonut, että kävi kutsumus, mutta miten se tuli on jäänyt valaisematta.
Kutsumus ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta tai kielillä puhumisen lahja apostoleille. Ajatus kypsyi hitaasti, välillä painoin sen unohduksiin, mutta aina se sieltä pulpahti pintaan. Viimeiset aktiiviset (ja nyt en laske tähän mitään yksittäisiä opintoviikkoja kerran vuodessa) opiskeluaikani yliopistolla ovat olleet *kaivaa esiin opintosuoritusotteen* 1996. Tuon jälkeen homma tyssäsi jos ei nyt ihan seinään niin aika kovaan läpipääsemättömään aineeseen kuitenkin. Ei vaan napannut. Yritin mennä luennoille moneenkin otteeseen, olen tainnut aloittaa literature methodologyn noin kuusi kertaa, tenttikirjatkin ovat ehtineet vaihtua neljään otteeseen, mutta ei. Ei tuntunut hyvältä ja perslihaksetkaan eivät tykänneet istua tyhjän panttina. Suuntasin kulkuni Eilakaislalle ja siellä livahti sitten erinnäisissä keikoissa seuraavat 4 vuotta. Säännöllinen palkkakuitti on addiktoiva asia. Kun sen makuun pääsee, siitä ei ole helppo luopua.
Menin naimisiin, jatkoin eilakaislalaisena, tulin raskaaksi, jäin äitiyslomalle, tuli vauva. Maailma muuttui lopullisesti.
Kun vauva vähän kasvoi, kuume saada toinen lapsi kävi ylivoimaiseksi. Yritimme, onnistuimme ja 2 vuotta esikoisen syntymän jälkeen saimme toisen lapsen.
Molempien raskausaikojen aikana luin kaiken mahdollisen raskaudesta ja synnytyksestä ja kuopuksen aikana myös imetyksestä. Tai noh, en ollut vielä niin extreme, että olisin hankkinut kotisynnytykseen liittyvää kirjallisuutta, koska minulle sairaalasynnytys tuntui oikealta ratkaisulta. Kun kirjaston valikoimat oli kulutettu loppuun, siirryin lukemaan artikkeleita ja tarinoita netistä, löysin amerikkalaisten synnytyslääkärien sivustot ja sieltä artikkelikokoelmia. Tilasin ulkomailta kirjoja, luin jopa kätilökoulutukseen liittyviä teoksia. Esikoisen ollessa vauva kävin Imetyksen perustietokurssin ja kuopuksen ollessa vauva kävin imetystukiryhmänvetäjäkoulutuksen.
Kätilön työ oli jatkuvasti mielessä. Otin selvää pääsykokeista, mutta en vielä kuopuksen ollessa vastasyntynyt laittanut hakupapereita yhteishaussa sisään, koska halusin olla varma, miksi haluan kätilöksi.
Pitkään mietin, haluanko kätilöksi, koska haluaisin elää uudelleen ja uudelleen omat ihanat raskauteni ja synnytykseni ja nautin vastasyntyneiden kanssa työskentelystä. Mietinnän jälkeen totesin, että en ole peilaamassa omia kokemuksiani muiden kokemuksiin vaan haluan aidosti olla mukana auttamassa naisia kokemaan oman raskautensa itselleen parhaimmalla tavalla. Alusta asti oli selvää, että kätilö ei myöskään hoida niitä ihania vastasyntyneitä, vaan hän hoitaa äitiä, jotta tämä voi hoitaa lastaan. Kun vielä pääsin sinuiksi sen kanssa, että kätilö avustaa myös raskaudenkeskeytyksissä ja hoitaa myös ei-raskaanaolevia eli työskentelee esim. naistentautien osastolla syöpöpotilaiden kanssa, tiesin, että haluni päästä kätilöksi on aito eikä kumpua jostain "vauvat on niin ihquja" -mielialasta. Aluksi silmissä siinsi ajatus synnytyssalityöskentelystä, mutta nyt yhden vuoden opintojen ja varsinkin äärettömän mielenkiintoisen kesätyön jälkeen, eteeni on ilmestynyt polkuja moneen eri suuntaan.
Myös pakkopullana pitämäni sairaanhoitajaopinnot ovat muuttuneet mielessäni mahdollisuudeksi, puhumattakaan siitä, että näitä kädentaitoja tarvitaan myös kätilön työssä, nämä eivät ole irrallisia kokonaisuuksia vaan toisiaan täydentävät opinnot, tiedot ja taidot.
Kun kuopus oli vuoden, laitoin hakupaperit menemään. Tarkoitus oli täyttää lomake netissä ja printata se vielä harkintaa varten, mutta vahingossa lähetinkin sitten valmiin lomakkeen netin kautta. Ohjeiden mukaan hakemus tuli kuitenkin vielä printata ja laittaa allekirjoitettuna perään. Printtasin lomakkeen, mutta unohdin laittaa sen eteenpäin. Olin iloisesti yllättynyt, kun Stadian opintotoimistosta tuli kirje, jossa oli hakemukseni printattuna, palautuskirjekuori (postimaksu maksettu) ja lappunen, että allekirjoitettu hakemus on jäänyt tulematta, voit hoitaa asian meidän piikkiin. Wow. Olin todella otettu, että jo pelkästä hakijasta, joita tähänkin koulutusohjelmaan riittää lähes 800 vuodessa, pidetään näin hyvää huolta. Sutaisin paperiin nimen saman tien ja läksin iltakävelylle postilaatikolle.
Seuraavaksi tuli sitten kutsu pääsykokeisiin. Hieman jännitin, miten tällainen akateeminen drop-out, ikäloppu rouva sopii hakupirtaan. Nähtävästi sitten kuitenkin ihan hyvin, kun kutsu kerran kävi. Pääsykokeisiin pyydettiin varaamaan koko päivä, sillä tiedossa oli ryhmähaastattelu, soveltuvuustestit (lue palikkatestit), opettajan suorittama yksilöhaastattelu sekä yksilöhaastattelu psykologin kanssa. Koska sukunimeni on sieltä aakkosten loppupäästä, päivä venähti todella pitkäksi. Tykkäsin palikkatesteistä, vaikka se "täydennä kuva piirtämällä ja kerro, mitä kuva esittää" tehtävä on aina saanut minut kauhun partaalle. Minä en osaa piirtää, en, vaikka henkeni riippuisi siitä. Matikantehtävät olivat suorastaan helppoja ja sanatehtäväkin oli ok, vaikka olen ihan varma, että loppupuolen jutut oli tahallaan tehty sellaisiksi, että niihin ei ollut edes mahdollista saada kieliopillisesti oikeita lauserakenteita. Opettajan kanssa jaarittelimme pitkät pätkät imetyksestä. Psykologin kanssa puhuttuja en muista, sen verran olin jo väsy siinä vaiheessa. Niin muuten näytti olevan psykologikin. Ryhmähaastattelussa olin selkeästi ryhmän nestori ja se taatusti näkyi, kun keskustelun aiheeksi annettiin abortti. 18-vuotiaat aloittivat kauhistelun, miten jotkut käyttävät aborttia ehkäisykeinona ja keskustelu meni nopeasti seiskalehden tasoiseksi sosiaalipornoksi. Avasin sanaisen arkkuni ja otin esille raskaudenkeskeytykset, jotka tehdään vakavien sikiövaurioiden takia jne. ja keskustelu hiljeni välittömästi ja siitä taisi tulla minun yksinpuheluni hetkeksi aikaa. Koska minulla oli jokin käsitys, miten näitä ryhmäkeskusteluja arvioidaan, näin sitten hetken aikaa vaivaa saadakseni muut keskustelijat takaisin ääneen.
Nykyisinhän Stadian hoitotyön koulutusohjelmaan haetaan vain pelkällä todistuksella ja pääsykokeella, jossa tentitään yksi teos hoitotyön etiikasta. Psykologiset pääsykokeet maksavat koululle paljon rahaa. Joissakin ammattikorkeakouluissa hakijat joutuvat itse kustantamaan pääsykokeensa tuosta syystä. Stadiassa siirryttiin nyt tähän pääsykoekirjaan ja samalla tehdään tutkimusta, onko esim. keskeyttämisprosenteissa eri hakutapojen välillä eroa.
Hyväksymiskirje tuli heinäkuun 10. päivä ja vaikka arvelinkin pääsykokeiden menneen ihan mallikkaasti, oli silti fantastista lukea "Tervetuloa opiskelemaan Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiaan". Hakijoita oli tuolloin kesällä 2003 580, näistä ensisijaisesti kätilöksi halusi 207. Pääsykokeessa oli reilut sata. Sisään otettiin 34 ja minä olin sijalla 5.
Otin heti alkuun yhden välivuoden, koska kuvittelin tekeväni roikkuvat yliopisto-opinnot valmiiksi. Vuosisadan vitsi. Nyttemmin olen korjannut valmistumisaikataulua yliopistolta ja ajattelin, että samoilla bileillä voidaan hoitaa sekä kätilöksi valmistuminen että kandin paperit lipastolta. Nih.
Tällainen tarina tällä kertaa.
Kutsumus ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta tai kielillä puhumisen lahja apostoleille. Ajatus kypsyi hitaasti, välillä painoin sen unohduksiin, mutta aina se sieltä pulpahti pintaan. Viimeiset aktiiviset (ja nyt en laske tähän mitään yksittäisiä opintoviikkoja kerran vuodessa) opiskeluaikani yliopistolla ovat olleet *kaivaa esiin opintosuoritusotteen* 1996. Tuon jälkeen homma tyssäsi jos ei nyt ihan seinään niin aika kovaan läpipääsemättömään aineeseen kuitenkin. Ei vaan napannut. Yritin mennä luennoille moneenkin otteeseen, olen tainnut aloittaa literature methodologyn noin kuusi kertaa, tenttikirjatkin ovat ehtineet vaihtua neljään otteeseen, mutta ei. Ei tuntunut hyvältä ja perslihaksetkaan eivät tykänneet istua tyhjän panttina. Suuntasin kulkuni Eilakaislalle ja siellä livahti sitten erinnäisissä keikoissa seuraavat 4 vuotta. Säännöllinen palkkakuitti on addiktoiva asia. Kun sen makuun pääsee, siitä ei ole helppo luopua.
Menin naimisiin, jatkoin eilakaislalaisena, tulin raskaaksi, jäin äitiyslomalle, tuli vauva. Maailma muuttui lopullisesti.
Kun vauva vähän kasvoi, kuume saada toinen lapsi kävi ylivoimaiseksi. Yritimme, onnistuimme ja 2 vuotta esikoisen syntymän jälkeen saimme toisen lapsen.
Molempien raskausaikojen aikana luin kaiken mahdollisen raskaudesta ja synnytyksestä ja kuopuksen aikana myös imetyksestä. Tai noh, en ollut vielä niin extreme, että olisin hankkinut kotisynnytykseen liittyvää kirjallisuutta, koska minulle sairaalasynnytys tuntui oikealta ratkaisulta. Kun kirjaston valikoimat oli kulutettu loppuun, siirryin lukemaan artikkeleita ja tarinoita netistä, löysin amerikkalaisten synnytyslääkärien sivustot ja sieltä artikkelikokoelmia. Tilasin ulkomailta kirjoja, luin jopa kätilökoulutukseen liittyviä teoksia. Esikoisen ollessa vauva kävin Imetyksen perustietokurssin ja kuopuksen ollessa vauva kävin imetystukiryhmänvetäjäkoulutuksen.
Kätilön työ oli jatkuvasti mielessä. Otin selvää pääsykokeista, mutta en vielä kuopuksen ollessa vastasyntynyt laittanut hakupapereita yhteishaussa sisään, koska halusin olla varma, miksi haluan kätilöksi.
Pitkään mietin, haluanko kätilöksi, koska haluaisin elää uudelleen ja uudelleen omat ihanat raskauteni ja synnytykseni ja nautin vastasyntyneiden kanssa työskentelystä. Mietinnän jälkeen totesin, että en ole peilaamassa omia kokemuksiani muiden kokemuksiin vaan haluan aidosti olla mukana auttamassa naisia kokemaan oman raskautensa itselleen parhaimmalla tavalla. Alusta asti oli selvää, että kätilö ei myöskään hoida niitä ihania vastasyntyneitä, vaan hän hoitaa äitiä, jotta tämä voi hoitaa lastaan. Kun vielä pääsin sinuiksi sen kanssa, että kätilö avustaa myös raskaudenkeskeytyksissä ja hoitaa myös ei-raskaanaolevia eli työskentelee esim. naistentautien osastolla syöpöpotilaiden kanssa, tiesin, että haluni päästä kätilöksi on aito eikä kumpua jostain "vauvat on niin ihquja" -mielialasta. Aluksi silmissä siinsi ajatus synnytyssalityöskentelystä, mutta nyt yhden vuoden opintojen ja varsinkin äärettömän mielenkiintoisen kesätyön jälkeen, eteeni on ilmestynyt polkuja moneen eri suuntaan.
Myös pakkopullana pitämäni sairaanhoitajaopinnot ovat muuttuneet mielessäni mahdollisuudeksi, puhumattakaan siitä, että näitä kädentaitoja tarvitaan myös kätilön työssä, nämä eivät ole irrallisia kokonaisuuksia vaan toisiaan täydentävät opinnot, tiedot ja taidot.
Kun kuopus oli vuoden, laitoin hakupaperit menemään. Tarkoitus oli täyttää lomake netissä ja printata se vielä harkintaa varten, mutta vahingossa lähetinkin sitten valmiin lomakkeen netin kautta. Ohjeiden mukaan hakemus tuli kuitenkin vielä printata ja laittaa allekirjoitettuna perään. Printtasin lomakkeen, mutta unohdin laittaa sen eteenpäin. Olin iloisesti yllättynyt, kun Stadian opintotoimistosta tuli kirje, jossa oli hakemukseni printattuna, palautuskirjekuori (postimaksu maksettu) ja lappunen, että allekirjoitettu hakemus on jäänyt tulematta, voit hoitaa asian meidän piikkiin. Wow. Olin todella otettu, että jo pelkästä hakijasta, joita tähänkin koulutusohjelmaan riittää lähes 800 vuodessa, pidetään näin hyvää huolta. Sutaisin paperiin nimen saman tien ja läksin iltakävelylle postilaatikolle.
Seuraavaksi tuli sitten kutsu pääsykokeisiin. Hieman jännitin, miten tällainen akateeminen drop-out, ikäloppu rouva sopii hakupirtaan. Nähtävästi sitten kuitenkin ihan hyvin, kun kutsu kerran kävi. Pääsykokeisiin pyydettiin varaamaan koko päivä, sillä tiedossa oli ryhmähaastattelu, soveltuvuustestit (lue palikkatestit), opettajan suorittama yksilöhaastattelu sekä yksilöhaastattelu psykologin kanssa. Koska sukunimeni on sieltä aakkosten loppupäästä, päivä venähti todella pitkäksi. Tykkäsin palikkatesteistä, vaikka se "täydennä kuva piirtämällä ja kerro, mitä kuva esittää" tehtävä on aina saanut minut kauhun partaalle. Minä en osaa piirtää, en, vaikka henkeni riippuisi siitä. Matikantehtävät olivat suorastaan helppoja ja sanatehtäväkin oli ok, vaikka olen ihan varma, että loppupuolen jutut oli tahallaan tehty sellaisiksi, että niihin ei ollut edes mahdollista saada kieliopillisesti oikeita lauserakenteita. Opettajan kanssa jaarittelimme pitkät pätkät imetyksestä. Psykologin kanssa puhuttuja en muista, sen verran olin jo väsy siinä vaiheessa. Niin muuten näytti olevan psykologikin. Ryhmähaastattelussa olin selkeästi ryhmän nestori ja se taatusti näkyi, kun keskustelun aiheeksi annettiin abortti. 18-vuotiaat aloittivat kauhistelun, miten jotkut käyttävät aborttia ehkäisykeinona ja keskustelu meni nopeasti seiskalehden tasoiseksi sosiaalipornoksi. Avasin sanaisen arkkuni ja otin esille raskaudenkeskeytykset, jotka tehdään vakavien sikiövaurioiden takia jne. ja keskustelu hiljeni välittömästi ja siitä taisi tulla minun yksinpuheluni hetkeksi aikaa. Koska minulla oli jokin käsitys, miten näitä ryhmäkeskusteluja arvioidaan, näin sitten hetken aikaa vaivaa saadakseni muut keskustelijat takaisin ääneen.
Nykyisinhän Stadian hoitotyön koulutusohjelmaan haetaan vain pelkällä todistuksella ja pääsykokeella, jossa tentitään yksi teos hoitotyön etiikasta. Psykologiset pääsykokeet maksavat koululle paljon rahaa. Joissakin ammattikorkeakouluissa hakijat joutuvat itse kustantamaan pääsykokeensa tuosta syystä. Stadiassa siirryttiin nyt tähän pääsykoekirjaan ja samalla tehdään tutkimusta, onko esim. keskeyttämisprosenteissa eri hakutapojen välillä eroa.
Hyväksymiskirje tuli heinäkuun 10. päivä ja vaikka arvelinkin pääsykokeiden menneen ihan mallikkaasti, oli silti fantastista lukea "Tervetuloa opiskelemaan Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiaan". Hakijoita oli tuolloin kesällä 2003 580, näistä ensisijaisesti kätilöksi halusi 207. Pääsykokeessa oli reilut sata. Sisään otettiin 34 ja minä olin sijalla 5.
Otin heti alkuun yhden välivuoden, koska kuvittelin tekeväni roikkuvat yliopisto-opinnot valmiiksi. Vuosisadan vitsi. Nyttemmin olen korjannut valmistumisaikataulua yliopistolta ja ajattelin, että samoilla bileillä voidaan hoitaa sekä kätilöksi valmistuminen että kandin paperit lipastolta. Nih.
Tällainen tarina tällä kertaa.
posted by tuleva kätilö at 2:56 ip.
2 Comments:
Sulla totisesti on ollu hyvät "syyt" ammatinvalintaan. Hienoa! Itsellä sh-opinnot olivat lähes hätävara, kun sossukoulun ovet eivät auenneet. Mutta en kyllä kadu yhtään, olen viihtynyt todella hyvin ja sairaanhoitajan ammatti on se, mitä haluan tulevaisuudes tehdä! Varsinkin kesätyöt sen viimeistään todistivat! Odotan jo innolla syksyn opintoja, kiva mennä välillä koulunpenkille, ku viimeiset varsinaiset tunnit ovat olleet joskus maaliskuussa (huhtikuussa harjoittelu ja toukokuussa tenttejä).. Koulun vaihdosta johtuen en tiedä kummalle luokalle pääsen/joudun, A:lle vai B:lle. Jos B:lle, nii edessä on heti neljän viikon harjoittelu, eikä se kiinnostaisi juuri nyt, kun on koko kesän tehnyt samaa hommaa rahasta.. Haluaisin välillä kouluun teoriaioointojen pariin.
Oh my oh my. Kun minä olen vähän samassa tilanteessa kuin sinä silloin. 2 lasta, säännölliset tulot ja sitten asuntolaina. Mutta kutkuttaisi kovasti lähteä katsomaan tulisiko siitä kätilön hommasta sittenkin elmäni ammatti. Mutta kun on jo yhden ammatin suorittanu, ja miten sitä ne opinnotkin sitten rahoittaisi?! Jotenkin en ennen lapsia vaan koskaan tullut ajatelleeksi koko ammattia. Nyt en voi päästää irti unelmasta, ja ihmettelen vaan onnistuisiko se joskus...
Tutkitaan, jos vaikka vuoden päästä ne paperit lähtisi hakuun... Tästä sun blogista on apua, kun koitan miettiä onko kaksi lasta ja opiskelu ihan mahdoton asia... (ja kun ehkä jotain töitäkin pitäisi sivussa tehdä)
Lähetä kommentti
<< Home