Voihan virus

Tai itseasiassa bakteeri, mutta siitä tuonnempana.

Pahoittelen Koulunpenkin hiljaisuutta, mutta on ollut fiilis, että ei ole ollut mitä kirjoittaa.

Mielenterveysharjoittelun jälkeen meillä alkoi äkillisesti sairastuneen hoitotyö, jota tuttavallisemmin myös kirran jaksoksi kutsutaan. Harjoittelupaikat ovat joko kirurgisilla vuodeosastoilla tai leikkaussaleissa.

Jakson lukujärjestys oli rasittava, koska tunteja oli ripoteltu puolikkaita päiviä sinne tänne ja yksi opintojakso oli fyysisesti toisella puolella kaupunkia. Jotenkin kuvittelin, että kirurgian jakso olisi megamielenkiintoinen ja meille opettaisiin perusasiat haavahoidosta jne. mutta opintojakson sisältö hieman yllätti. Päälimmäinen mielikuva teoriajaksosta on, että se oli heppoinen ja keskittyi minusta epäolennaisuuksiin. Koska kirurgian kenttä on laaja, kaikkea ei tietenkään voida käydä läpi, mutta miksi kaikista mahdollisista yksityiskohdista meille valittiin jalan kipsaaminen, kun käsittääkseni (ja osastolla kysyessäni) osaston sairaanhoitajat eivät niitä kipsejä laittele, vaan potilas raijataan ihan muiden käsittelyyn. Vaikea on minun kuvitella, että prostatapotilaan kirurginen hoito on niin yleismaailmallisen tärkeä, että sille piti osoittaa minimaalisista lähiopetustunneista osa (varsinkin kun opettajan sairastumisen takia ko. tunteja ei koskaan pidetty). Rintasyöpäpotilaan kirurginen hoidon ottaminen yhdeksi teemaksi oli perusteltua, koska rintasyöpä on niin valitettavan yleinen ja sen hoitomuoto on lähes aina leikkaushoito ennen muita hoitoja. Tästäkin olisi voinut saada enemmän irti, jos tunnit olisi oikeasti pidetty.

Haavahoidosta ei puhuttu juuri mitään. Se jäi mieleen, että leikkaushaavojen siteitä ei yleensä aukaista ensimmäiseen 24 tuntiin, mutta mitä sitten, se jäi ihan herran haltuun. On olemassa erinomainen teos Haava, joka on kattava teos haavahoidosta, mutta kuuluiko se meidän oppimateriaaliimme? Juu ei. Kun lähiopetustunteja on vähän, opettajat pyrkivät tottakai nostamaan esille ne tärkeimmät jutut. Minusta haavahoidon jättäminen pois oppisuunnitelmasta on vähintäänkin outo ratkaisu. Verensiirtoihinkin käytettiin aikalailla tunteja, vaikka se on sellainen yksityiskohta, jonka perusperiaatteet olisi voinut opiskella kirjasta tai Veripalvelun nettisivuilta. Opintoretki Veripalveluun oli mielenkiintoinen, vaikka vanhalle verenluovuttajalle uutta tietoa tuli hyvin hyvin vähän. Osa meistä jäikin opintokäynnin päätteeksi luovuttamaan verta ja lopuille sitten kuittailtiin vilkkaasta seksielämästä... Uusi seksipartneri kun aiheuttaa 3kk karanteenin verenluovutukseen.

Eniten tarpeellista tietoa tuli syksyisiltä anestesian lääkäriluennoilta. JyrkiBoyn kirran luennot olivat jyrkilliseen tapaan kivat, mutta nyt käytännön työssä huomaa, että niillä luennoilla keskityttiin aikalailla eri asioihin kuin mihin harjoittelussa on törmännyt.

Lähinnä minua suuresti hämmästyttää ja raivostuttaa lähiopetuksen minimaalinen määrä. Nyt on oikeasti "kirjekurssilla kätilöksi" -fiilis.

Olen nyt kolmatta viikkoa työharjoittelussa. Sairaala on iso ja osasto on kirurginen vuodeosasto. Omaohjaajani on aivan fantastinen ja ensimmäiset 1,5 viikkoa oli mielenkiintoista ja työntäytteistä. Sitten tuli katastrofi. Yksityiskohtia en voi nyt kirjoittaa, koska tilanne on todella vakava ja vaikka kyse ei ole mistään salaisuudesta, uutinen on sellainen, että siitä tiedottaminen on ihan muiden tahojen puuhaa. Mistään lintuinfluenssasta ei nyt kuitenkaan ole kyse.

Ensi viikko näyttää, meneekö loppuharjoittelu minulla kirjasta lukemiseksi. Jos näin tapahtuu, olen harkinnut, että yrittäisin päästä jollekin kirurgiselle osastolle vaikka perushoitajan kesäsijaisuutta tekemään, jotta näkisi sitä actionia enemmän kuin puolitoista viikkoa. Oma lukunsa on sitten, miten koulu suhtautuu harjoitteluun, jonka suorittaminen jää nimelliseksi ennalta täysin odottamattomasta tapahtumasta johtuen. Tällaista tilannetta ei kuulemma ole koskaan vielä suomalaisessa sairaalassa ollut.

Omaohjaajaa voisin kehua vaikka novellin verran. Hän on just sellainen sairaanhoitaja, joksi haluaisin tulla. Hän on tyyni, täsmällinen, pystyy pitämään kymmeniä langanpäitä käsissään ja tietää täsmälleen, mitä milloinkin piti tehdä ja mitä seuraavaksi. Hän ei hötkyile vaan tiukassakin tilanteessa on olemukseltaan sellainen kuin aikaa olisi muillekin jaettavaksi. Hän on luottamusta herättävä, tietää just oikeat sanat, joilla joko rauhoittaa potilasta tai saada tarvitsemaansa lisätietoa. Hän tietää, milloin olla potilaalle aivan suora ja milloin pehmentää informaatiota sopiviksi palasiksi. Se, että hän kehuu nopeaa oppimiskykyäni, on myös vain plussaa hänelle :)

Huomenna olen vapaapäivällä, kun menemme kuopuksen kanssa jälleen kerran endokrinologille ihmettelemään neidin siroa olemusta.