Yötyötä tämä opiskelu

Ensi yönä, kun viisari napsahtaa nanomillisekunnin huomisen puolelle, tuhannet amk-opiskelijat painavat enteriä samaan aikaan ja heti perään kuuluu tuhansia kirosanoja ja eri volyymillä tuotettuja tuskanhuutoja, kun harjoittelupaikkavarausjärjestelmä kaatuu. Tämähän on koettu jo ennenkin.

Sopivista harjoittelupaikoista meitä on tällä kertaa informoitu ajoissa. Epämiellyttävä yllätys taas oli, että vain murto-osa opettajan esittelemistä paikoista löytyy Jobstepistä.

Saa nähdä, meneekö tässä ammukuuteen, kuten viime kerralla vai pääsenkö peiton alle aikaisemmin. Joka tapauksessa taitaa tulla huomisesta harjoittelupäivästä kovin vajaatehoinen.

Lastentautien tentti meni hienosti. Mitään kovin olennaista en usko unohtaneeni ja tentti oli pikaisen ovensuugallupin mukaan helppo. Opettaja kysyi:

1.
a) Miten arvioit kasvukäyrästä, onko lapsen pituuskavun kehitys normaalia (3p)
b) Miten arvioit kasvykäyrästä, onko lapsen painonkehitys normaalia (3p)
2. Kuivuneen lapsen elektrolyyttivajeen (Na, K) arviointi. (6p)
3.
a) Hypoglykemian oireet (2p)
b) ketoasidoosin oireet (2p)
c) I-tyypin diabeteksen krooniset komplikaatiot (2p)
4. Lapsen välikorvantulehdus eli Otitis Media
a) altistavat tekijät (2p)
b) hoito (4p)

Tulisi nyt edellisenkin tentin tulokset jo. Sisätaudit Jyrki tarkasti pikavauhtia, nyt Kirurgian tuloksia ootellaan ja perjantaina niiden pitäisi viimeistään tulla.

Menen vielä kelaamaan niitä harjoittelupaikkoja. Vaikka kaikkea luvattua tuolla ei näy, niin silti on runsaudenpulaa. Kun haluaisi nähdä ja oppia kaikesta mahdollisimman paljon. Toisaalta kiinnostaisi päiväkirurginen toiminta, kun siinä olisi illat ja viikonloput takuuvapaat, toisaalta kaipaan kovasti erikoissairaanhoidon kolmivuorotyötä kaikkine kärsimyksineen. Nyt on vielä tuplaten valinnanvaikeutta, kun pitää samalla kertaa varata kahden harjoittelun paikka. Voisin tehdä toisen harjoitteluista Peijaksessa tai Jorvissa, mutta sitten toisen haluaisin ehdottomasti tehdä keskustassa, koska se helpottaisi kevään lääkäriluentojen valintaa. Toisaalta, jos hakisi pelkästään Peijakseen, olisi paremmat saumat saada itse valitsemansa ja haluamansa paikka, koska sinne periferiaan ei ole tunkua. Meilahdessa kirurgiset toiminnot ovat kovasti eriytyneet. Silmäklinikalla näkee vain silmäoperaatioita, suu-nenä-kurkkuklinikalla vain erikoistuneita tapauksia. Jos olen oikein käsittänyt, Peijaksessa ja Jorvissa potilaiden diagnoosikirjo on laajempi ja siten myös oppimismahdollisuudet monipuolisemmat.

Opiskelijoiden mielenrauhan ja yöunien kannalta parempi ratkaisu olisi, että opettaja hankkisi ryhmälle oikean määrän harjoittelupaikkoja ja sitten järjestettäisiin arpajaiset.

Uppista

Niin vain kävi, että lasta nukuttaessa sine sänkyyn kuukahti äiti. Ehkäpä nyt reilun neljän tunnin yöunien jälkeen lastentaudit uppoaisi muistiin.

Tai sitten nukahdan sohvalle ja tentti menee pertsiilleen. On ainakin pakko yrittää lukea.

Puhukaa toisillenne

Eilen yksikkömme toinen opiskelija kysyi varovaisesti, olenko viihtynyt harjoittelupaikassa, kun häntä on ihmetyttänyt, miksi en ole vetänyt ryhmiä tai vastannut yksikön neuvontapuhelimeen. Juttelimme aika pitkään ja selvitin, miten teoriaopinnot antoivat vain hyvin heikon pohjan oikealle asiakastyölle, kuinka tiedostan, että taitoni ja tietoni eivät sitä luokkaa, että voisin ottaa yksilövastuuta asiakkaan hyvinvoinnista. En minä osaa puhelimessa erottaa, milloin äiti on vain väsynyt ja milloin hän tarvitsee pikaista apua masennukseen. En ole eläissäni ollut yhdessäkään ryhmäistunnossa mukana, miten sitten voisin edes kuvitella meneväni siihen tilanteeseen ohjaajaksi.

Lähtökohtamme ovat hyvin erilaiset. Hän valmistuu sosionomiksi ja haluaa ehdottomasti työskentelemään masentuneiden äitien ja lasten kanssa. Hänkin on aikuinen, jolla on takanaan pitkä työura terveiden lasten ja ns. normaaliperheiden parissa. Hän valmistuu ensi keväänä ja tämä on hänelle toinen kahdeksan viikon harjoittelu tässä yksikössä. Valmiutemme toimia ovat eri maailmoista.

Kaipa selvensin itsellenikin asioita, kun selitin, kuinka minulle tämän harjoittelun tavoite oli saada kokonaiskuva tästä toiminnasta eikä syventyä yksityiskohtaisesti kaikkeen mahdolliseen. Siihen ei viisi viikkoa riitä laisinkaan. Itse asetan tavoitteeni ja tällä kertaa en todellakaan asettanut rimaa korkealle. Itselleni riittää, että ymmärrän, mistä tässä hoitokuviossa on kyse, kuinka hoitoon ohjaudutuaan, kuinka vuorovaiktussuhdetta rakennetaan, kuinka asiakassuhde päättyy. Asiakkaan/potilaan kohtaaminen ei ole minulle ollut koskaan vaikeaa, mutta tässä yksikössä ei tietenkään ole mahdollista kohdata potilasta, joka elää aivan eri todellisuudessa. Heihin törmää kyllä ihan somaattisellakin puolella, että ei siihen erityisesti psykiatrista harjoittelua aina tarvitse.

Ohjaajani kanssa minulla oli tänään ohjauskeskustelu ja se olikin hyvä juttu. Aikaisemmissa keskusteluissa minulla on ollut fiilis, että emme niinkään puhu minun harjoittelustani kuin että hän selittää käytännön asioita ja vie keskustelua aiheesta toiseen. Tänään lopulta tajusin, että hänelle meidän ohjauskeskustelumme eivät ole niinkään "työnohjausta" kuin että hän jakaa minulle sitä käytännön tietoa, johon en ole vielä törmännyt seuratessani asiakastyöskentelyä. Samaten sain tänään sanottua ulkopuolisesta olostani ja hän oli suorastaan riemastunut ja sanoi, että jokaikinen uusi työntekijä tässä tiimissä on sanonut ihan samaa. Hänestä olisi suorastaan absurdia kuvitella, että näin lyhyen harjoittelun aikana pääsisi sisään tiimiin, joka on työskennellyt yhdessä lähes 10 vuotta ja jotka ovat siviilissäkin hyvin paljon tekemisissä. Tiimillä on myös ollut rankka syksy takana ja voimat uuden opiskelijan kanssa työskentelyyn eivät ehkä ole parhaimmillaan.

Oli hyvä kuulla, että tuntemieni fiilisten takana on muut asiat kuin että minusta ei pidettäisi koska olen minä. Olen tässä kahden päivän aikana saanut jo pienimuotoisia luottamustehtäviä ja ulkopuolinen olo hälvenee, vaikka ymmärränkin, että "sisäpiiriin" ei ole asiaa. Kyllä tämäkin harjoittelu kääntyi kunnolla plussan puolelle. On tosi helpottunut olo. Ja jälleen kerran tuli opetus, että kannattaa uskaltaa avata suunsa ja puhua rehellisesti.

Nyt niitä lastentauteja. Tai ensin ehkä saunaan ja sitten lastentauteja. Tai sittenkin ensin saunaan *korkkaa ehkä siiderin*, lapset nukkumaan ja vasta sen jälkeen niitä lastentauteja. Opiskelijaäidin elämää :)

Snap out of it

Pitäisi lähteä harjoitteluun. Ulkona on ihana ilma ja mielen pitäisi olla iloinen, mutta ei vaan nappaa.

Osa tästä fiiliksestä on taatusti pettymystä, kun normaalisti olen aina saanut kehuja työyhteisöön sopeutumisesta ja oppimishalukkuudestani. Nyt saan sanatonta palautetta, että läsnäoloni on häiritsevää ja että oppimismenetelmäni eli tarkkailu ja havainnointi tulkitaan vetäytymiseksi ja työn välttelyksi. Ei ole kiva mennä paikkaan, jossa vastaan huokuu torjuva henki.

Noh, kaksi viikkoa enää. Kyllä se tästä. Onpahan oppia tulevaa varten, kaikki työyhteisöt eivät voi olla iloisia ja avoimia vaan hoitoalan ammattilaisen tulee pystyä kohtaamaan myös kökköjäkin tilanteita ja oppia sopeutumaan erilaisten yhteisöjen jäseneksi.

Lastentautien tenttiin pitäisi lukea. Se nyt ainakin on ihanan mielenkiintoista.

Prinsessaleikkejä

The Noble Princess
You are just and fair, a perfectionist with a
strong sense of proper decorum. You are very
attracted to chivalry, ceremony and dignity.
For the most part you are rather sensible, but
you are also very idealistic.
Role Models: Guinevere, Princess Fiona (of Shrek)
You are most likely to: Get kidnapped by a stray
dragon.

What Kind of Princess are You? - Beautiful Artwork (Original Music is BACK!!!)
brought to you by

Ahdistusta ja kriisiä

Kuvittelin seilaavani tämän harjoittelun rennosti ja ilman suurempia voimanponnistuksia. Todellisuus on kuitenkin lävähtänyt silmilleni ja pukannut kriisinpoikasta.

Viime kesän työkokemus on ollut apuna, mutta vain suuremmissa linjoissa. Harjoitteluyksikkö on kuitenkin omanlaisensa, omine rutiineineen ja omine kommervenkkeineen.

Ajattelin, että harjoittelun luonteen tähden en nyt ryntää pää kolmantena jalkana tohottamaan ja höösäämään, vaikka se perusluonteeni onkin. Ajattelin, että vetäydyn taka-alalle ja opettelen käyttämään tuntosarviani ja opettelen havainnoimaan ympäristöäni. Nyt olen tilanteessa, jossa aikuisesta ja ympärillä tapahtuvista jutuista kertoo lapsi, joka ei osaa puhua. Aikuinen voi tehdä yhtä, toista ja kolmatta ja päällisin puolin voi jäädä kuva, että kaikki on tilanteessa ok. Sitten minulle osoitetaan, että katsopas, mitä tuolla lapsella on sanottavaa ja lapsen elekieli onkin sitten ihan jotain muuta. Lapsi kertoo totuuden, aikuinen voi yritää näytellä.

Samalla tavalla ajattelin havainnoida ja seurata henkilökunnan tekemistä. Tässä työssä, kuten kaikessa hoitotyössä, on paljon hiljaista tietoa ja noviisi oppii seuraamalla kokeneen työskentelyä. Olen kuitenkin sitten onnistunut vetäytymään havainnointiini niin hyvin, että se on tulkittu työyhteisössä saamattomuudeksi. Oman ohjaajani kanssa kerroin jo valitsemastani toimintatavasta harjoittelun alkuvaiheessa, mutta muu työväki ei ole ollut tyylistäni tietoisia ja olen saanut nyt otsaani passiivisen lusmun leiman.

Täytynee jättää havainnointi sikseen ja ryhtyä touhuamaan ja ottaa oppi sieltä, missä siihen törmää. Oppimistilanteita on, mutta ne menevät nopeasti ohi ja suurimman osan niistä menettää, jollei pysty hyppäämään heti siihen mukaan. Olen nyt kirjoittamassa tavoitteitani ja täytyy rukata ne nyt sitten tätä tilannetta silmällä pitäen. Heitän myös hyvästit rauhallisemmalle tahdille. Kahden viikon kokemuksella työpäivä ei ole onnistunut, jollei aika lopu kesken ja joku homma tekemättä. Minulta taitaa nyt suurimmaksi osaksi jäädä se oppiminen tekemättä.

Äh, tämä asennevamma on nyt minun korvieni välissä. Huomisaamuun mennessä pitäisi löytää positiivisempi asenne seuraavia kolmea viikkoa kohtaan tai edessä on ahdistusta ja kriisiä.

Enkeleitä, onko heitä?

Pahoittelen. Halusin vain saada blogiin vähän silmäniloa.


Rafael. You're most like the ArchAngel of Healing.
You want people to shape up, and you nag. But
you mean well, and you're well loved despite
it. Or because of it. You bring the donuts
even as you tell people to eat more veggies.

Which ArchAngel are you most like?
brought to you by

Yhdistelyä

Harjoittelu on alkanut leppoisasti. Ensimmäisenä aamuna ei missään vaiheessa ehtinyt tulla jännitystä. Lasten kanssa tarhaanlähtö on sellainen aamushow, että siinä jännityksen unohtuu, kun etsii sen miljoonaa lapasta ja sukkaa, niitä just tähän keliin sopivia kenkiä, kiroaa, kun ne just oikeat ovat tarhassa, kun keli nyt aamulla on ihan eri kuin eilen tarhasta tullessa jne.

Vähemmän tyylikkäästi saavuin sitten harjoitteluun 15 minuuttia myöhässä ja mietin toki, että ensivaikutelma meni kyllä nyt miinuksen puolelle. Tuolla ei kuitenkaan työaikoja katsella minuutin päälle, joten mun myöhästymiseni kuitattiin ihan käden heilautuksella. Ohjaajani ilmoitti, että hän ei aio tuntilistoihini edes vilkaista, hän allekirjoittaa just mitä paperiin laitan. Itse päätän, otanko harjoittelusta kaiken irti vai lintsaanko. Minultahan se on pois, jos en harjoittelua suorita täysipainoisesti.

Alku on ollut tutustumista taloon ja asiakkaisiin. Pääsin heti toisena harjoittelupäivänä mukaan asiakastyönohjaukseen, kun yksi rautainen ammattilainen varhaisen vuorovaikutuksen alalta tuli pitämään konsultaatiota.

Harjoittelussa tulee esiin rankkoja asioita. Samantapaisia kuin kesätyössä, mutta silti erilaisia. Ihmiskohtaloita, surullisia, joskus jopa ahdistavia. Tällä hetkellä minulla on vahvasti tunne, että kokemattomuuteni ja tietämättömyyteni suojelee minua suurimmalta ahdistukselta. En vielä osaa nähdä asiakkaista sitä, mitä kokeneet työntekijät. Tiedän teoriassa, mitä lapselle tapahtuu, jos hän joutuu kasvamaan ympäristössä, jossa hänellä ei ole riittävää vuorovaikutusta, mutta kun en pysty kuvittelemaan sellaista lasta vielä oikeassa elämässä, en osaa ahdistua silmieni edessä olevasta tilanteesta.

Varsinaista mielenterveyshoitotyötä tuolla ei tehdä sanan tiukassa merkityksessä. Asiakkailla on erilaisia masennusdiagnooseja, mutta heillä on se varsinainen hoitokontakti jossain talon ulkopuolella. Meidän työmme on tukea äidin/isän ja lapsen suhdetta ja vuorovaikutusta (kohta tulette kyllästymään koko sanaan) mutta toki myös työstää masennusta sairaanhoidollisen kontaktin tukena ja sen ehdoilla. Emme siis ole terveydenhoitoalan instanssi millään muotoa.

Tämä merkintä lähti siitä, kun halusin laittaa blogiin kuvan karkkisukista, jotka tein kuopukselle. Yhteys harjoitteluun tuli siitä, että neuloin yhtä kokeilua eilen harjoittelussa ja oma-asiakkaani kysyi, voisinko opettaa hänet neulomaan. Täytyykin kaivella puikot ja lankaa mukaan ja aloitamme puikkosulkeiset huomenna jos ehdimme. Siinä onkin minulle oiva keino viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa ja jutella enemmänkin. Täytyy keskustella ohjaajani kanssa ja saada vähän opastusta tuohon jutteluun, ettei se ole vain pelkkää päämäärätöntä liirumlaarumia vaan että sillä voisi olla jokin kuntouttava funktio. Toivottavasti.

Ihan erilaista oppia mielenterveystyöstä olisi tullut siellä Hesperian tai Aurooran suljetuilla osastoilla. Toivottavasti opiskelukaverit jakavat kokemuksiaan, jotta kuulisi fiiliksiä vähän sieltäkin.



Tässä karkkisukat omistajansa jaloissa. Isommat on jo työn alla, kun esikoinenkin halusi juuri samanlaiset.

Elämästä puuttuu jännitystä

Jos jännittäminen on niin pahaa, että se haittaa elämää, siihen on mahdollista hankkia betasalpaaja-lääkitys. Tiedän esiintyviä taiteilijoita, joiden on pakko blokata suurimmat tärinät lääkityksellä ennen esiintymistä. Kyse ei ole siitä, että he olisivat huonoja tai surkealla itsetunnolla varustettuja, joillakin vain elimistö lähtee ylikierroksille pienestäkin stressistä.

Normaalistihan pieni jännittäminen ja sen mukanaan tuoma adrenaliini ovat vain hyväksi. Kun on pikkuisen hermostunut, silloin skarppaa, ei lipsu ja lepsu vaan on antennit pystyssä ja jokainen solu valmiina reagoimaan silmänräpäyksessä. Yleensä silloin tulee parempi suoritus kuin jos on ihan rentoeetuna.

Aikaisemmissa harjoitteluissa olen ollut edeltävänä iltana kuin kissa pistoksissa. Olen pähkäillyt osaamistani, jännittänyt mokaamista, pelännyt joutuvani liian suuriin saappaisiin, kyseenalaistanut kaiken oppimani tai sen, mikä minun olisi pitänyt oppia. Kumpikin harjoittelu on mennyt hyvin eikä vain omasta mielestäni.

Nyt sitten ei jännitä pätkääkään. Vaikka yhteisöhoidosta onkin nyt kokemusta, niin kuitenkin nyt on uusi osasto, uudet ihmiset ja pitkälti erilaiset ongelmat. Kesällä primääriongelma äideillä oli päihdeongelma ja sen synnyttämä moniongelmaisuus. Nyt primääriongelma on masennus. Luennoilla meillä opetettiin, miten masennus diagnosoidaan. Kuinka monta ja minkälaista oiretta tarvitaan keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen. Masentuneen potilaan hoitotyöstä raapaistiin vain pintaa ja sitäkin niin kevyesti, että enpä muista koko aiheesta mitään.

Olenko rentoeetu, koska kuvittelen jo hoitavani homman kotiin vai siksi, että tiedän olevani täysin hyödytön. En jännitä potilaan kohtaamista, koska tiedän etukäteen, että en voi mokata koska en voi tehdä yhtään mitään.

Hoitotyössä puhutaan paljon hiljaisesta tiedosta. Kesällä huomasin, että opin paljon vain seuraamalla kokeneempien työntekijöiden toimintaa. Ajattelin nyt lähteä tähän harjoitteluun taktiikalla, että havainnoin sekä potilaita että työntekijöitä ja yritän päästä sisään hoitomaailmaan, katsomalla, miten vakihenkilökunta toimii missäkin tilanteessa.

Ne antennit olisi nyt syytä kaivaa naftaliinista ja saada toimintakuntoon. Vaikka en olisi joka solu valmiina supersyöksyyn, aistit pitää saada valppaiksi.

Nyt ei vieläkään jännitä, mutta onhan tässä vielä 8 tuntia harjoittelun alkuun. Kyllä se sieltä ehtii vielä tulla. Toivottavasti.

Väsy

Ajattelin kiskoa tämän viikonlopun unta palloon, jotta taas harjoittelussa jaksaa. Toisaalta uskon, että tämä mielenterveystyön harjoittelu ei ole fyysisesti niin raskas, mutta minkä verran oma kuuppa hajoaa, kun viisi viikkoa pyörittää mielessään muiden ongelmia, vakavia ongelmia. Ei ensikotiin tulla/jouduta, jos äiti on vain vähän väsynyt.

Kävin tänään julkisivuremontissa. Edellisestä kosmetologikäynnistä on aikaa herraties kuinka monta vuotta ja se kyllä tuntuikin tänään. Ihonpuhdistus tuntui kestävän ikuisuuden ja tsuigula sentään kun se sattui. Välillä oli pakko pyyhkiä kyyneleitä poskilta, kun kirpaisi niin mojovasti. Suuren puhdistusurakan vuoksi lopputulos ei vielä näytä kovin kummoiselta, lähinnä naamani näyttää siltä, kuin olisin joutunut lentomuurahaisten seisovaksi pöydäksi. Olihan siellä peiton sisällä ihana kölliä sitten kun vuorossa oli hieronnat ja naamiot. Ylläri oli, että tässä kuussa hoidon hintaan kuului myös käsihieronta. Kynsinauhatkin saivat ylimääräisen öljyhoidon. Hemmotteluhoidoksi tuota ei kyllä voi sanoa, julkisivuremontti osuu lähimmäksi totuutta.

Mielenterveystyön tentti meni ok. Olisin voinut jaaritella esseekysymyksiin enemmänkin, mutta paperit loppuivat kesken enkä jaksanut lähteä hakemaan opettajan pöydältä lisää. Koska koko jakso on ollut niin heppoinen oli vaikea löytää motivaatiota tentissä tsemppaamiseen.

Ruotsin numero tuli ja viitonen sieltä tipahti, vaikka opettaja ensin meinasi, että kirjallisten töiden virheet tiputtaisivat numeron neloseen. Opettaja sanoi, että jos nyt antaa viitosen, minun tulee erityisesti skarpata sitten kakkoskurssilla, kun se keskittyy sitten siihen kirjalliseen osaamiseen.

Laiteopin tentin väsäsimme tutulla porukalla sähköpostitse kasaan yhden illan aikana ja siitäkin saimme kelpo arvosanan. Tuttujen kanssa on helppo hoitaa homma kotiin.

On jotenkin plääh olo. Tekisi mieli käpertyä soffan nurkkaan ja vain neuloa, neuloa, neuloa. Suklaakin on loppu.

Tentti på tentti

Kirurgian tentti on nyt sitten ohi. Ihan mukiinmenevästi se meni, vaikkakaan ei niin putkeen kuin sisätaudit aikoinaan. Paitsi että käsitin yhden kysymyksen liian suppeasti (kun kysyttiin sydämen ohitusleikkauksessa käytettävien laskimosiirteiden ahtautumisesta leikkauksen jälkeen, niin jätin sitten pois kaiken, mikä olisi pätenyt myös valtimosiirteisiin) ja unohdin kokonaan supraspinatustendiniitin nimen.

On se läpi, en minä sitä, mutta kun pieni ääni sisällä asettaa riman tietylle korkeudelle, niin sen alittaminen jää harmittamaan.

Huomenna on sitten mielenterveystyön tentti. Kuulemma kaksi kysymystä mielenterveyshoitotyöstä ja yksi kysymys päihdetyöstä. Kirjat olen avannut, mutta yötöiksi menee taas. Hiddo. Just tänään kliinisen psykologian tunnilla opettaja kertoi, miten joillakin on vaan niin sisäänrakentuneena malli, jossa tenttiin lukeminen aloitetaan aina viimeisenä iltana. Vaikka kuinka ajattelisi tentin jälkeen, että ensi kerralla aloitan ajoissa, ensi kerralla en joudu valvomaan edellistä yötä luku-urakan takia, niin aina sitä löytää itsensä samasta tilanteesta. Oman totutun tavan muuttamiseen ei riitä pelkkä halu, ei edes pelkkä päätös vaan se vaatii aktiivista työtä ja mahdollisesti myös ulkopuolista apua. Oiskohan tässä minulle uudenvuoden lupauksen paikkaa? Fakta homma on, että tälläkin opintojaksolla olisi ollut luppoaikaa kerrata luentomuistiinpanoja ja lukea tenttikirjoja. Ihan oma moka, että ensi yö menee soffalla silmät sirrittäen. Järkikin sanoo, että kun kroppa huutaa yöunille, muistiin tarttuvan tiedon määrä jää hyvin vähäiseksi. Hyöty-laatu -suhde on huono.

Uskomatonta, mutta yhtään ei jännitä harjoitteluun lähtö. Varmasti viime kesän kokemus auttaa. Vaikka talo on eri, niin saman puulaakin sisällä jotkut toimintatavat ovat tuttuja. Jos ei muuta, niin yhteisöhoito on ainakin jo muistissa. Välillä käy mielessä, että ehkä näistä mielenterveysongelmista oppisi enemmän ja monipuolisemmin, jos olisi siellä Auroran tai Hesperian suljetulla osastolla. Sitten taas, kätilötyön kannalta synnytysmasentuneiden äitien hoidon opiskelu taas tuntuisi kuuluvan kuin nenä päähän.

Edelleen kritisoin, että hirmuisen heppoinen on tämä opintojakso ollut. Tosi vähän on eväitä lähteä kohtaamaan rikkonaisia ihmisiä, saati sitten, että pitäisi osata oikeasti auttaakin. Opettaja esitteli tänään jonkun opiskelijan kirjallista työtä omasta harjoittelustaan. Kovasti kehui, kuinka siinä oli hienosti reflektointia, omien negatiivisten tunteiden tunnistamista ja tunnustamista. Meille opiskelijoille jäi fiilis, että tuo opiskelija oli jätetty harjoittelupaikassa oman onnensa nojaan, puhumattakaan potilaasta, joka oli jätetty pelkästään opiskelijan hoitoon.

Jepjep. Nyt skitsofrenian kiehtovaan maailmaan.

Öh

Jälkikasvun mielestä äidin opinnot on näköjään niin pala kakkua, että tenttikirjatkin on arkistoitu lelulaatikkoon.

Tänään oli ruotsin kurssin loppukoe. Jos sitä nyt kokeeksi voi sanoa. Kiitokset rautaiset hermot omaavalle parilleni, joka ei yhtään hätkähtänyt, että sai dialogin vuorosanat käteensä vain kaksi minuuttia ennen opettajan eteen astumista.

Että pitääkin noiden tenttien taas stressata. Lähtisköhän mies vielä suklaan hakuun?

edit klo 20.17. Mies tuli juuri sisälle Fazerin joulusuklaalevyn kanssa. Jesh. Can I pick them or what :)

Emily the Strange meets knitting

Whoah!

Kerpele

Se maahinen tai kotitonttu, joka on hävittänyt tenttikirjani, tuokoon sen heti takaisin, tai kiroan sinulle iskiassyndrooman, ikuisen akuutin psykoosin ja bursiitteja joka limapussiin, jonka luonto on sinulle tehnyt.

Ai vähänkö vaan pahalla päällä?