Tentti på tentti

Kirurgian tentti on nyt sitten ohi. Ihan mukiinmenevästi se meni, vaikkakaan ei niin putkeen kuin sisätaudit aikoinaan. Paitsi että käsitin yhden kysymyksen liian suppeasti (kun kysyttiin sydämen ohitusleikkauksessa käytettävien laskimosiirteiden ahtautumisesta leikkauksen jälkeen, niin jätin sitten pois kaiken, mikä olisi pätenyt myös valtimosiirteisiin) ja unohdin kokonaan supraspinatustendiniitin nimen.

On se läpi, en minä sitä, mutta kun pieni ääni sisällä asettaa riman tietylle korkeudelle, niin sen alittaminen jää harmittamaan.

Huomenna on sitten mielenterveystyön tentti. Kuulemma kaksi kysymystä mielenterveyshoitotyöstä ja yksi kysymys päihdetyöstä. Kirjat olen avannut, mutta yötöiksi menee taas. Hiddo. Just tänään kliinisen psykologian tunnilla opettaja kertoi, miten joillakin on vaan niin sisäänrakentuneena malli, jossa tenttiin lukeminen aloitetaan aina viimeisenä iltana. Vaikka kuinka ajattelisi tentin jälkeen, että ensi kerralla aloitan ajoissa, ensi kerralla en joudu valvomaan edellistä yötä luku-urakan takia, niin aina sitä löytää itsensä samasta tilanteesta. Oman totutun tavan muuttamiseen ei riitä pelkkä halu, ei edes pelkkä päätös vaan se vaatii aktiivista työtä ja mahdollisesti myös ulkopuolista apua. Oiskohan tässä minulle uudenvuoden lupauksen paikkaa? Fakta homma on, että tälläkin opintojaksolla olisi ollut luppoaikaa kerrata luentomuistiinpanoja ja lukea tenttikirjoja. Ihan oma moka, että ensi yö menee soffalla silmät sirrittäen. Järkikin sanoo, että kun kroppa huutaa yöunille, muistiin tarttuvan tiedon määrä jää hyvin vähäiseksi. Hyöty-laatu -suhde on huono.

Uskomatonta, mutta yhtään ei jännitä harjoitteluun lähtö. Varmasti viime kesän kokemus auttaa. Vaikka talo on eri, niin saman puulaakin sisällä jotkut toimintatavat ovat tuttuja. Jos ei muuta, niin yhteisöhoito on ainakin jo muistissa. Välillä käy mielessä, että ehkä näistä mielenterveysongelmista oppisi enemmän ja monipuolisemmin, jos olisi siellä Auroran tai Hesperian suljetulla osastolla. Sitten taas, kätilötyön kannalta synnytysmasentuneiden äitien hoidon opiskelu taas tuntuisi kuuluvan kuin nenä päähän.

Edelleen kritisoin, että hirmuisen heppoinen on tämä opintojakso ollut. Tosi vähän on eväitä lähteä kohtaamaan rikkonaisia ihmisiä, saati sitten, että pitäisi osata oikeasti auttaakin. Opettaja esitteli tänään jonkun opiskelijan kirjallista työtä omasta harjoittelustaan. Kovasti kehui, kuinka siinä oli hienosti reflektointia, omien negatiivisten tunteiden tunnistamista ja tunnustamista. Meille opiskelijoille jäi fiilis, että tuo opiskelija oli jätetty harjoittelupaikassa oman onnensa nojaan, puhumattakaan potilaasta, joka oli jätetty pelkästään opiskelijan hoitoon.

Jepjep. Nyt skitsofrenian kiehtovaan maailmaan.