sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005

Ahdistusta ja kriisiä

Kuvittelin seilaavani tämän harjoittelun rennosti ja ilman suurempia voimanponnistuksia. Todellisuus on kuitenkin lävähtänyt silmilleni ja pukannut kriisinpoikasta.

Viime kesän työkokemus on ollut apuna, mutta vain suuremmissa linjoissa. Harjoitteluyksikkö on kuitenkin omanlaisensa, omine rutiineineen ja omine kommervenkkeineen.

Ajattelin, että harjoittelun luonteen tähden en nyt ryntää pää kolmantena jalkana tohottamaan ja höösäämään, vaikka se perusluonteeni onkin. Ajattelin, että vetäydyn taka-alalle ja opettelen käyttämään tuntosarviani ja opettelen havainnoimaan ympäristöäni. Nyt olen tilanteessa, jossa aikuisesta ja ympärillä tapahtuvista jutuista kertoo lapsi, joka ei osaa puhua. Aikuinen voi tehdä yhtä, toista ja kolmatta ja päällisin puolin voi jäädä kuva, että kaikki on tilanteessa ok. Sitten minulle osoitetaan, että katsopas, mitä tuolla lapsella on sanottavaa ja lapsen elekieli onkin sitten ihan jotain muuta. Lapsi kertoo totuuden, aikuinen voi yritää näytellä.

Samalla tavalla ajattelin havainnoida ja seurata henkilökunnan tekemistä. Tässä työssä, kuten kaikessa hoitotyössä, on paljon hiljaista tietoa ja noviisi oppii seuraamalla kokeneen työskentelyä. Olen kuitenkin sitten onnistunut vetäytymään havainnointiini niin hyvin, että se on tulkittu työyhteisössä saamattomuudeksi. Oman ohjaajani kanssa kerroin jo valitsemastani toimintatavasta harjoittelun alkuvaiheessa, mutta muu työväki ei ole ollut tyylistäni tietoisia ja olen saanut nyt otsaani passiivisen lusmun leiman.

Täytynee jättää havainnointi sikseen ja ryhtyä touhuamaan ja ottaa oppi sieltä, missä siihen törmää. Oppimistilanteita on, mutta ne menevät nopeasti ohi ja suurimman osan niistä menettää, jollei pysty hyppäämään heti siihen mukaan. Olen nyt kirjoittamassa tavoitteitani ja täytyy rukata ne nyt sitten tätä tilannetta silmällä pitäen. Heitän myös hyvästit rauhallisemmalle tahdille. Kahden viikon kokemuksella työpäivä ei ole onnistunut, jollei aika lopu kesken ja joku homma tekemättä. Minulta taitaa nyt suurimmaksi osaksi jäädä se oppiminen tekemättä.

Äh, tämä asennevamma on nyt minun korvieni välissä. Huomisaamuun mennessä pitäisi löytää positiivisempi asenne seuraavia kolmea viikkoa kohtaan tai edessä on ahdistusta ja kriisiä.

4 Comments:

Blogger Lz said...

Tsemppiä!

1:14 ip.  
Blogger Katilo said...

Hengessä mukana! Tuo on yhtä taiteilua, kun täytyy oppia mahdollisimman paljon ja samalla vakuuttaa ohjaajat taidoistaan. Riippuu niin paljon ohjaajastakin, tykkääkö se näyttää vai seurata sivusta.

Sitten ainakin helpottaa kun valmistuu! Vaikka toisaalta sitten tulee paineita omista ohjaajantaidoista, kun tekisi mieli tehdä itse eikä kärsivällisyys aina riitä... En ole mikään loistava lohduttaja näköjään :)

10:34 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

minulla meni edellinen kenttä käsille ja ahdistuksen ja kriisin puolelle juuri tuon "passiivisuuden" takia. olen hiljainen tarkkailija ja työstän asioita päässäni. en kysy jos ei ole epäselvää. ja tutorini edellisellä kentällä oli hirmuinen räpätäti, joka ei ymmärtänyt ollenkaan oppimistapaani ja sain kiitokseksi asiattoman arvostelun.

tämänhetkisellä kentällä on onneksi tilanne toinen. työntekijät tietävät luonteeni ja sanoin suoraankin sen, että minä opin enemmän silmilläni kuin suullani. henkisesti on huomattavasti helpompaa, kun minua ei pidetä lusmuilijana hiljaisuuteni takia. valitettavasti kemiat eivät aina mene yhteen tutorin kanssa.
-strangelove-

11:25 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Heips...

Mielenkiinnolla olen ahminut blogiasi ja on herännyt pari kysymystäkin. Mutta saisikohan meilata ihan privana, pistäisitköhän pahaksesi? ;-)

6:47 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home