Puhukaa toisillenne

Eilen yksikkömme toinen opiskelija kysyi varovaisesti, olenko viihtynyt harjoittelupaikassa, kun häntä on ihmetyttänyt, miksi en ole vetänyt ryhmiä tai vastannut yksikön neuvontapuhelimeen. Juttelimme aika pitkään ja selvitin, miten teoriaopinnot antoivat vain hyvin heikon pohjan oikealle asiakastyölle, kuinka tiedostan, että taitoni ja tietoni eivät sitä luokkaa, että voisin ottaa yksilövastuuta asiakkaan hyvinvoinnista. En minä osaa puhelimessa erottaa, milloin äiti on vain väsynyt ja milloin hän tarvitsee pikaista apua masennukseen. En ole eläissäni ollut yhdessäkään ryhmäistunnossa mukana, miten sitten voisin edes kuvitella meneväni siihen tilanteeseen ohjaajaksi.

Lähtökohtamme ovat hyvin erilaiset. Hän valmistuu sosionomiksi ja haluaa ehdottomasti työskentelemään masentuneiden äitien ja lasten kanssa. Hänkin on aikuinen, jolla on takanaan pitkä työura terveiden lasten ja ns. normaaliperheiden parissa. Hän valmistuu ensi keväänä ja tämä on hänelle toinen kahdeksan viikon harjoittelu tässä yksikössä. Valmiutemme toimia ovat eri maailmoista.

Kaipa selvensin itsellenikin asioita, kun selitin, kuinka minulle tämän harjoittelun tavoite oli saada kokonaiskuva tästä toiminnasta eikä syventyä yksityiskohtaisesti kaikkeen mahdolliseen. Siihen ei viisi viikkoa riitä laisinkaan. Itse asetan tavoitteeni ja tällä kertaa en todellakaan asettanut rimaa korkealle. Itselleni riittää, että ymmärrän, mistä tässä hoitokuviossa on kyse, kuinka hoitoon ohjaudutuaan, kuinka vuorovaiktussuhdetta rakennetaan, kuinka asiakassuhde päättyy. Asiakkaan/potilaan kohtaaminen ei ole minulle ollut koskaan vaikeaa, mutta tässä yksikössä ei tietenkään ole mahdollista kohdata potilasta, joka elää aivan eri todellisuudessa. Heihin törmää kyllä ihan somaattisellakin puolella, että ei siihen erityisesti psykiatrista harjoittelua aina tarvitse.

Ohjaajani kanssa minulla oli tänään ohjauskeskustelu ja se olikin hyvä juttu. Aikaisemmissa keskusteluissa minulla on ollut fiilis, että emme niinkään puhu minun harjoittelustani kuin että hän selittää käytännön asioita ja vie keskustelua aiheesta toiseen. Tänään lopulta tajusin, että hänelle meidän ohjauskeskustelumme eivät ole niinkään "työnohjausta" kuin että hän jakaa minulle sitä käytännön tietoa, johon en ole vielä törmännyt seuratessani asiakastyöskentelyä. Samaten sain tänään sanottua ulkopuolisesta olostani ja hän oli suorastaan riemastunut ja sanoi, että jokaikinen uusi työntekijä tässä tiimissä on sanonut ihan samaa. Hänestä olisi suorastaan absurdia kuvitella, että näin lyhyen harjoittelun aikana pääsisi sisään tiimiin, joka on työskennellyt yhdessä lähes 10 vuotta ja jotka ovat siviilissäkin hyvin paljon tekemisissä. Tiimillä on myös ollut rankka syksy takana ja voimat uuden opiskelijan kanssa työskentelyyn eivät ehkä ole parhaimmillaan.

Oli hyvä kuulla, että tuntemieni fiilisten takana on muut asiat kuin että minusta ei pidettäisi koska olen minä. Olen tässä kahden päivän aikana saanut jo pienimuotoisia luottamustehtäviä ja ulkopuolinen olo hälvenee, vaikka ymmärränkin, että "sisäpiiriin" ei ole asiaa. Kyllä tämäkin harjoittelu kääntyi kunnolla plussan puolelle. On tosi helpottunut olo. Ja jälleen kerran tuli opetus, että kannattaa uskaltaa avata suunsa ja puhua rehellisesti.

Nyt niitä lastentauteja. Tai ensin ehkä saunaan ja sitten lastentauteja. Tai sittenkin ensin saunaan *korkkaa ehkä siiderin*, lapset nukkumaan ja vasta sen jälkeen niitä lastentauteja. Opiskelijaäidin elämää :)