Elämästä puuttuu jännitystä
Jos jännittäminen on niin pahaa, että se haittaa elämää, siihen on mahdollista hankkia betasalpaaja-lääkitys. Tiedän esiintyviä taiteilijoita, joiden on pakko blokata suurimmat tärinät lääkityksellä ennen esiintymistä. Kyse ei ole siitä, että he olisivat huonoja tai surkealla itsetunnolla varustettuja, joillakin vain elimistö lähtee ylikierroksille pienestäkin stressistä.
Normaalistihan pieni jännittäminen ja sen mukanaan tuoma adrenaliini ovat vain hyväksi. Kun on pikkuisen hermostunut, silloin skarppaa, ei lipsu ja lepsu vaan on antennit pystyssä ja jokainen solu valmiina reagoimaan silmänräpäyksessä. Yleensä silloin tulee parempi suoritus kuin jos on ihan rentoeetuna.
Aikaisemmissa harjoitteluissa olen ollut edeltävänä iltana kuin kissa pistoksissa. Olen pähkäillyt osaamistani, jännittänyt mokaamista, pelännyt joutuvani liian suuriin saappaisiin, kyseenalaistanut kaiken oppimani tai sen, mikä minun olisi pitänyt oppia. Kumpikin harjoittelu on mennyt hyvin eikä vain omasta mielestäni.
Nyt sitten ei jännitä pätkääkään. Vaikka yhteisöhoidosta onkin nyt kokemusta, niin kuitenkin nyt on uusi osasto, uudet ihmiset ja pitkälti erilaiset ongelmat. Kesällä primääriongelma äideillä oli päihdeongelma ja sen synnyttämä moniongelmaisuus. Nyt primääriongelma on masennus. Luennoilla meillä opetettiin, miten masennus diagnosoidaan. Kuinka monta ja minkälaista oiretta tarvitaan keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen. Masentuneen potilaan hoitotyöstä raapaistiin vain pintaa ja sitäkin niin kevyesti, että enpä muista koko aiheesta mitään.
Olenko rentoeetu, koska kuvittelen jo hoitavani homman kotiin vai siksi, että tiedän olevani täysin hyödytön. En jännitä potilaan kohtaamista, koska tiedän etukäteen, että en voi mokata koska en voi tehdä yhtään mitään.
Hoitotyössä puhutaan paljon hiljaisesta tiedosta. Kesällä huomasin, että opin paljon vain seuraamalla kokeneempien työntekijöiden toimintaa. Ajattelin nyt lähteä tähän harjoitteluun taktiikalla, että havainnoin sekä potilaita että työntekijöitä ja yritän päästä sisään hoitomaailmaan, katsomalla, miten vakihenkilökunta toimii missäkin tilanteessa.
Ne antennit olisi nyt syytä kaivaa naftaliinista ja saada toimintakuntoon. Vaikka en olisi joka solu valmiina supersyöksyyn, aistit pitää saada valppaiksi.
Nyt ei vieläkään jännitä, mutta onhan tässä vielä 8 tuntia harjoittelun alkuun. Kyllä se sieltä ehtii vielä tulla. Toivottavasti.
Normaalistihan pieni jännittäminen ja sen mukanaan tuoma adrenaliini ovat vain hyväksi. Kun on pikkuisen hermostunut, silloin skarppaa, ei lipsu ja lepsu vaan on antennit pystyssä ja jokainen solu valmiina reagoimaan silmänräpäyksessä. Yleensä silloin tulee parempi suoritus kuin jos on ihan rentoeetuna.
Aikaisemmissa harjoitteluissa olen ollut edeltävänä iltana kuin kissa pistoksissa. Olen pähkäillyt osaamistani, jännittänyt mokaamista, pelännyt joutuvani liian suuriin saappaisiin, kyseenalaistanut kaiken oppimani tai sen, mikä minun olisi pitänyt oppia. Kumpikin harjoittelu on mennyt hyvin eikä vain omasta mielestäni.
Nyt sitten ei jännitä pätkääkään. Vaikka yhteisöhoidosta onkin nyt kokemusta, niin kuitenkin nyt on uusi osasto, uudet ihmiset ja pitkälti erilaiset ongelmat. Kesällä primääriongelma äideillä oli päihdeongelma ja sen synnyttämä moniongelmaisuus. Nyt primääriongelma on masennus. Luennoilla meillä opetettiin, miten masennus diagnosoidaan. Kuinka monta ja minkälaista oiretta tarvitaan keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen. Masentuneen potilaan hoitotyöstä raapaistiin vain pintaa ja sitäkin niin kevyesti, että enpä muista koko aiheesta mitään.
Olenko rentoeetu, koska kuvittelen jo hoitavani homman kotiin vai siksi, että tiedän olevani täysin hyödytön. En jännitä potilaan kohtaamista, koska tiedän etukäteen, että en voi mokata koska en voi tehdä yhtään mitään.
Hoitotyössä puhutaan paljon hiljaisesta tiedosta. Kesällä huomasin, että opin paljon vain seuraamalla kokeneempien työntekijöiden toimintaa. Ajattelin nyt lähteä tähän harjoitteluun taktiikalla, että havainnoin sekä potilaita että työntekijöitä ja yritän päästä sisään hoitomaailmaan, katsomalla, miten vakihenkilökunta toimii missäkin tilanteessa.
Ne antennit olisi nyt syytä kaivaa naftaliinista ja saada toimintakuntoon. Vaikka en olisi joka solu valmiina supersyöksyyn, aistit pitää saada valppaiksi.
Nyt ei vieläkään jännitä, mutta onhan tässä vielä 8 tuntia harjoittelun alkuun. Kyllä se sieltä ehtii vielä tulla. Toivottavasti.
posted by tuleva kätilö at 11:59 ip.
1 Comments:
minä harrastan tuota kokeneempien hoitajien tarkkailua paljon. katson miten he tekevät asioita ja mietin miten minä ne tekisin. muita katsoessaan oppii mitä kannattaa tehdä ja valitettavasti myös sen mitä ei kannata tehdä. edelliseltä kentältä sain palautetta hiljaisuudestani. jos tietäisivät miten tarkkaan katson heidän toimiaan niin tietäisivät minun löytävän sieltä haluamani vastaukset.
-strangelove-
Lähetä kommentti
<< Home