torstaina, marraskuuta 10, 2005

Yhdistelyä

Harjoittelu on alkanut leppoisasti. Ensimmäisenä aamuna ei missään vaiheessa ehtinyt tulla jännitystä. Lasten kanssa tarhaanlähtö on sellainen aamushow, että siinä jännityksen unohtuu, kun etsii sen miljoonaa lapasta ja sukkaa, niitä just tähän keliin sopivia kenkiä, kiroaa, kun ne just oikeat ovat tarhassa, kun keli nyt aamulla on ihan eri kuin eilen tarhasta tullessa jne.

Vähemmän tyylikkäästi saavuin sitten harjoitteluun 15 minuuttia myöhässä ja mietin toki, että ensivaikutelma meni kyllä nyt miinuksen puolelle. Tuolla ei kuitenkaan työaikoja katsella minuutin päälle, joten mun myöhästymiseni kuitattiin ihan käden heilautuksella. Ohjaajani ilmoitti, että hän ei aio tuntilistoihini edes vilkaista, hän allekirjoittaa just mitä paperiin laitan. Itse päätän, otanko harjoittelusta kaiken irti vai lintsaanko. Minultahan se on pois, jos en harjoittelua suorita täysipainoisesti.

Alku on ollut tutustumista taloon ja asiakkaisiin. Pääsin heti toisena harjoittelupäivänä mukaan asiakastyönohjaukseen, kun yksi rautainen ammattilainen varhaisen vuorovaikutuksen alalta tuli pitämään konsultaatiota.

Harjoittelussa tulee esiin rankkoja asioita. Samantapaisia kuin kesätyössä, mutta silti erilaisia. Ihmiskohtaloita, surullisia, joskus jopa ahdistavia. Tällä hetkellä minulla on vahvasti tunne, että kokemattomuuteni ja tietämättömyyteni suojelee minua suurimmalta ahdistukselta. En vielä osaa nähdä asiakkaista sitä, mitä kokeneet työntekijät. Tiedän teoriassa, mitä lapselle tapahtuu, jos hän joutuu kasvamaan ympäristössä, jossa hänellä ei ole riittävää vuorovaikutusta, mutta kun en pysty kuvittelemaan sellaista lasta vielä oikeassa elämässä, en osaa ahdistua silmieni edessä olevasta tilanteesta.

Varsinaista mielenterveyshoitotyötä tuolla ei tehdä sanan tiukassa merkityksessä. Asiakkailla on erilaisia masennusdiagnooseja, mutta heillä on se varsinainen hoitokontakti jossain talon ulkopuolella. Meidän työmme on tukea äidin/isän ja lapsen suhdetta ja vuorovaikutusta (kohta tulette kyllästymään koko sanaan) mutta toki myös työstää masennusta sairaanhoidollisen kontaktin tukena ja sen ehdoilla. Emme siis ole terveydenhoitoalan instanssi millään muotoa.

Tämä merkintä lähti siitä, kun halusin laittaa blogiin kuvan karkkisukista, jotka tein kuopukselle. Yhteys harjoitteluun tuli siitä, että neuloin yhtä kokeilua eilen harjoittelussa ja oma-asiakkaani kysyi, voisinko opettaa hänet neulomaan. Täytyykin kaivella puikot ja lankaa mukaan ja aloitamme puikkosulkeiset huomenna jos ehdimme. Siinä onkin minulle oiva keino viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa ja jutella enemmänkin. Täytyy keskustella ohjaajani kanssa ja saada vähän opastusta tuohon jutteluun, ettei se ole vain pelkkää päämäärätöntä liirumlaarumia vaan että sillä voisi olla jokin kuntouttava funktio. Toivottavasti.

Ihan erilaista oppia mielenterveystyöstä olisi tullut siellä Hesperian tai Aurooran suljetuilla osastoilla. Toivottavasti opiskelukaverit jakavat kokemuksiaan, jotta kuulisi fiiliksiä vähän sieltäkin.

Image hosted by Photobucket.com

Tässä karkkisukat omistajansa jaloissa. Isommat on jo työn alla, kun esikoinenkin halusi juuri samanlaiset.

2 Comments:

Anonymous Kaisa said...

Hahaa, mulla onkin ihan samanlaiset työn alla! Voisin vaikka vannoa että hempeän pirtsakka väri helpottaa leikkauskipua.

12:39 ip.  
Blogger Katja said...

Siitä vain puikkosulkeisiin ja juttelemaan, kaikenlainen juttelu (ja ennenkaikkea kuuntelu) on kuntouttavaa! Puhumattakaan siitä ilosta kun osaa ja oppii uutta. Omilla käsillä tekeminen voi hieros sielua sellaisistakin paikoista mihin ei sanoilla pääse.

Inhosin neulomista peruskoulussa, vaihdoin seiskalla teknisiin kun olisi pitänyt tehdä kokonainen villapaita. Vaippahousujen myötä lämpenin ajatukselle.

10:41 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home