Hyvin meni

Arviointi meni hyvin. Kiitokset kaikille peukuttajille! Yllättävän yhteneväiset olivat ohjaajan ja minun arvioni harjoitteluni sujumisesta, vahvuuksistani ja kehittämistä kaipaavista kohdista. Arvasin, että ohjaajan arvostelussa on jotain perushoidosta ja niinpä hän totesikin, että hieman reippaammin olisin voinut ottaa osaa perushoitoon.

Just joo :) Yhtään liioittelematta otin joka päivä osaa useamman potilaan perushoitoon, koska läksin lennosta aina avustamaan osaston kaikkia hoitajia, jotka tarvitsivat apua vuodepotilaidensa kanssa. En jäänyt orjatyövoimaksi omalle ohjaajalleni vaan hoidin potilaita yli "reviirien". Ja kun tiedän ohjaajan kannan perushoitoon ("tämän osaston toiminta on pelkkää perseen pesua"), hieman nauratti tuo kritiikki.

Opettajan kanssa tuli jutusteltua sitten kaksistaan melkein tunti. Hyvä mieli jäi arvioinnista.

Heti perään olikin sitten psykiatrian tentti. Viime yönä luin hieman yli kahteen ja ennen tenttiä ehdin vielä kerrata sen verran, että tenttikysymykset nähtyäni tiesin, että hyvin tässä käy = läpi menee. Tentti oli asiallinen, keskittyi pääkohtiin ja perusasioihin ja omalta osaltaan vielä iskosti päähän, mitä ko. kurssista kannattaa muistaa. Opettaja kysyi skitsofrenian diagnosoinnista, oireistosta ja hoidosta, masennuksen diagnosoinnista ja hoidosta, tahdon vastaiseen hoitoon määräämisestä ja syömishäiriöistä ja niiden hoidosta. Paljon muuta ei kait 0,5 opintoviikon/0.75 opintopisteen edestä voi odottaakaan.

Huomenna tokavika harjoittelupäivä ja illalla alkaa anestesiologian lääkäriluennot. Tuota odotan innolla, koska se ei ole pelkkää nukutusta ja sedaatiota vaan myös potilaan nestehoitoa, kivunhoitoa, tehohoitoa ja sairaalaelvytystä. Syksyn kolmas lääkäriluentosarja onkin sitten kirurgiaa. Toivoisin niin kovasti pääseväni Naistenklinikalle kirurgiseen harjoitteluun.

Arvioinnin aika

Huomenna on harjoittelun loppuarviointi.

Omasta mielestäni harjoittelu on mennyt hyvin. Olen oppinut paljon uutta, sormet ovat saaneet hyvää harjoitusta. Kuoleman kohtaaminen oli aluksi rankkaa, mutta asian työstäminen on tuottanut tulosta ja jatkossa kohtaaminen on ainakin muutaman piirun verran ammatillisempaa. Olen saavuttanut tavoitteeni niiltä osin, kun se osastolla on ollut mahdollista.

Olisin halunnut viettää päivän keuhkoklinikan poliklinikalla, lähinnä mesypolilla (Meilahden systostaattipoliklinikka), jonne keuhkosyöpäpotilaat tulevat päiväkäynnille joko tutkimuksiin tai saamaan sytostaattihoitoja. Osastonhoitaja oli sitä mieltä, että tässä vaiheessa opintoja tuo poliklinikkakäynti ei olisi mielekästä. Fakta homma on, että jos en siellä nyt pääse käymään, seuraava mahdollisuus tulee vasta, kun joko olen siellä itse asiakkaana tai menen sinne töihin. Osastonhoitaja torppasi itse asiassa aika monta tavoitettani epämielekkäinä. Nähtävästi hänen mielestään ainoaa mielekästä harjoittelua pystyy suorittamaan vain oman osaston seinien sisällä. Toki valtaosa harjoittelusta olikin tarkoitus suorittaa omalla osastolla, mutta opiskeluaika on ainoaa aikaa, kun voi päästä näkemään paikkoja ja toimenpiteitä, jonne ei sitten valmiina hoitajana ole pääsyä. Onneksi ohjaavat hoitajat ovat työntäneet minut katsomaan jos jonkinmoista operaatiota. Mitä osastonhoitaja ei tiedä, hän ei voi paheksua saati sitten kieltää ;-)

Oman ohjaajan kanssa on harjoittelun loppuaika ollut hieman vaisumpaa. Hän on ääneen moneen kertaan nyt todennut, miten tämä osasto ei olekaan sitä, mitä hän erikoissairaanhoidolta odotti. Hänen työmotivaationsa on käsinkosketeltavasti laskenut harjoitteluni aikana ja voin vain toivoa, että minun läsnäoloni ei ole ollut jouduttamassa (tai jopa aiheuttamassa *glup*) hänen fiiliksiään vaan takana on jotain muuta. Olen vaistonnut, että ohjaajallani on ollut omia tavoitteitaan, jotka hän on minulle asettanut, mutta koska niitä ei ole koskaan sanottu ääneen, olen vain voinut arvailla, olenko nyt onnistunut vaiko puutteelliseksi havaittu. Naisvaltaisessa työyhteisössä ehti myös harjoitteluni aikana tapahtua muutama tussahdus ja yritykseni pysyä neutraalina taidettiin eräältä taholta kokea kannanottona vastaan :(

Muuten olen saanut työtovereiltani vain positiivista ja kannustavaa palautetta. Onneksi osaston käytäntö on ollut pitää opiskelijasta vihkoa, jonne jokainen saa kirjoittaa havaintojaan ja arvioitaan opiskelijasta. Saan vihkon mukaani harjoittelun päätyttyä ja sen viestit tulevat lämmittämään mieltäni vielä monta kertaa. Vihko on minulle myös päiväkirja, johon olen merkinnyt päivän tapahtumat, opitut taidot, seuratut toimenpiteet, luetut artikkelit ja kirjat jne. Toivottavasti ohjaajani poimii tuolta vihosta myös muiden ajatuksia arviointiini, emmehän me ole koko harjoittelua olleet yhdessä vaan puolet ajasta olen ollut toistenkin ohjattavana.

Pitäkää peukkuja huomenna klo 13, että arviointitilaisuus menisi hyvin. En odota kritiikitöntä kehua, vaan oikeudenmukaista rakentavaa palautetta. Nuo selkäpiissä vaistoamani haamutavoitteet hermostuttavat.

Julkinen rakkaudentunnustus

Minä rakastan miestäni.

Ilman häntä en voisi opiskella. Hän elättää perheemme ja mahdollistaa opiskeluni rustaamalla omia aikataulujaan uusiksi, jotta minä pääsen ajoissa harjoitteluihini. Hän käy kaupassa, siivoaa, huolehtii lapset nukkumaan, kun vaimo tekee kolmivuorotyötä (= on työharjoittelussa). Hellalla on ruokaa odottamassa minua, kun tulen töistä kotiin.

Öisin, kun taloyhtiömme jostain syystä on päättänyt, että pattereihin ei ole syytä antaa vielä lämmintä vettä, hän toimii henkilökohtaisena kuumavesipullonani. Hän hieroo kipeitä hartioitani tai särkeviä jalkojani, hakee kaupasta suklaata, kun pinna on pimahtamispisteessä. Ei huomautellut, kun kokisjuomalakkoni lopahti yhdessä päivässä. Ei myöskään suutu joka paikassa lojuviin lankakeriin ja keskeneräisiin neuletöihin. Ei räpäyttänyt silmäänsä, kun vaimo osti 60 euron hintaisen imetyskirjan.

Sen lisäksi tuo ihana ihana mies osti minulle lahjakortin jalkahoitoon. Tulin sieltä juuri. Jalat on keijunkevyet ja olo on nirvanamainen.

Ihana rakas Mies!

Sexy

Pääsin tänään visiitille leikkausaliin. Yhdelle potilaistamme piti tehdä tähystys, mutta hänen huonon keuhkokapasiteettinsa vuoksi lääkäri ei suostunut tekemään sitä normaalisti endoskopiayksikössä vaan halusi toimenpiteen tehtäväksi leikkausalissa intubaatio- ja hengityskonemahdollisuuksineen.

Olihan se sexy paikka kaikkine vipstaakeineen ja telkkarin Teho-osastosta (joka on siis niin pepanderilleen käännetty nimi kuin olla ja voi, koska kyseessähän on siis sairaalan päivystyspoliklinikka) tutut vihreät liinat, suojavaatteet, lamput ja laitteet. Minuakin kehoitettiin etsimään kuontaloni suojaksi paperihattu ja sonnustauduin muun joukon perässä suojavaatteisiin jne. Koska toimenpiteen aikana potilaan vatsan aluetta läpivalaistiin koko ajan, kaikilla huoneessa olijoilla tuli olla päällään säteilyä estävä suojatakki ja kilpirauhassuoja. Kiesus ne painoivat. Ajantaju meni toimenpidettä seuratessa, mutta hiki oli pinnassa, kun kaikki oli ohi ja sain ripustaa vermeet naulaan.

Itselläni on yksi kokemus Kättärin heräämöstä, kun kuopuksen syntymän jälkeen heräämön nurkassa kirurgien takkien keskellä minulle laitettiin epiduraalitilaan veripaikkaa. Meikun kirurgisen osaston heräämö olikin jo ihan toisen näköinen paikka. Piippaavia laitteita joka puolella, johtoa, putkea, tuubia, mittareita niin, että nörtimpi olisi luullut tulleensa taivaaseen. Eniten mieltäni lämmitti, kun potilas todella rankan toimenpiteen jälkeen kiittää läsnäolosta. Sanoi, että oli kamala kokemus, mutta häntä helpotti, kun tiesi, että on tuttu ihminen omalta osastolta mukana.

Päädyinpä protokollan mukaan sitten tietysti myös toimenpidekertomukseen, kun siinä listataan kaikki leikkaussalissa olijat. Jälleen kerran se tuleva kätilöys herätti hilpeyttä.

Aivan uskomatonta, että harjoittelua on jäljellä enää 6 päivää. Elokuun viimeinen päivä luulin, että syyskuun loppu ei tule koskaan, mutta nyt taas on tunne, että harjoittelua voisi kestää vielä toiset 5 viikkoa. Paljon olen oppinut, mutta sormet ja mieli huutaa lisäoppia. Tahtoo tätä, paljon!

Rankka, rankempi, rankin

Tiesin tähän harjoitteluun lähtiessäni, että osasto on rankka ja työ tulee olemaan sekä mielenkiintoista että työlästä. Edelleen nautin joka päivä töihinmenosta, olen oppinut valtavasti asioita, harjaantunut monissa kädentaidoissa, löytänyt jo omia tapojani tehdä tiettyjä juttuja. Potilaiden kuolemaan en vaan vielä ole löytänyt ammatillista lähestymistapaa. Olen lukenut saattohoidosta, palliatiivisesta hoidosta, surun käsittelystä, kuolevan kohtaamisesta, omaisten kohtaamisesta. Kirjoista löytää melkein mitä vaan ja tekstiä on tuhansia sivuja. Netti on täynnä artikkeleita aiheesta. Mikään ei ainakaan vielä ole valmistanut minua kohtaamaan kuolevaa potilasta ja hänen omaisiaan ilman omien tunteiden läpilyöntiä.

Osa minusta ymmärtää, että on täysin epärealistista pystyä kohtaamaan kuolema täysin ammatillisesti, koska potilaan kuolema on minulle vielä täysin uusi juttu. Tuntuu vain niin pahalta, että minä käytän oppimistilaisuutena jonkun perheen ainutkertaista surua. Eipä ole juuri muita keinoja oppia ja saada sitä ammatillista otetta. Kokeneemmat sanovat, että kyllä sen oppii ja kuolemaan tottuu. Meidän osastollamme suurin osa potilaista on keuhkosyöpäpotilaita. Keuhkosyöpä on kavala sairaus. Kun se ilmoittaa itsestään niin, että potilas hankkiutuu lääkäriin, tauti on jo yleensä levinnyt niin laajalti, että parantumisesta ei ole toivoa. Väistämätöntä pystytään vain pitkittämään ja aina ei sitäkään. Olen kahvihuoneessa kuullut tapauksista, jotka ovat tulleet osastolle diagnosointia varten ja kuolevat ennenkuin diagnoosia on edes saatu.

Yksimielisesti kahvihuoneessa vuoron hoitajat totesivat, että lastenosastoille heistä ei ole työskentelemään. On eri asia hoitaa kuolevaa aikuista kuin kuolevaa lasta. Kätilön homma on sieltä rankimmasta päästä tämän asian suhteen. Hänen käsissään on sekä äidin että vauvan elämä.

Tänään oli niin kiirus, että unohdin oikeasti syödä. Tai siis kun muistin, että syödäkin voisi, niin olikin jo kotiinlähdön aika.

Exitus

Tänään osastolla kuoli potilas. Tulin iltavuoroon ja vainaja odotti jo poiskuljetusta. Näin itkevän sisaren lähtevän osastolta. Seuraavaksi poistui vainaja lääkintävahtimestareiden kuljettamana.

Olin etukäteen ajatellut olevani tulevasta kuolemasta järkyttynyt. Hämmästyksekseni olin aivan tyyni. Vain itkevän sisaren suru kosketti hetken aikaa kevyesti.

Olin myös hämmentynyt, kuinka muu osasto toimi täysin normaalisti, mikään ei ollut pysähtynyt. Äitiyslomalla oleva hoitaja oli näyttämässä vauvaansa, kahvihuoneessa oli eläkkeelle jäävän ylihoitajan täytekakkua. Edes potilaan papereihin ei ollut ilmestynyt mitään lopullista pistettä. Kansio oli siinä pöydällä aivan kuin siihenkin asti. Ulkoisissa puitteissa mikään ei ollut muuttunut. Kolmen hengen huoneessa oli hetken aikaa tyhjä paikka. Illalla siihen oli jo tulossa uusi potilas.

Sairaalassa päättyy elämiä, mutta sairaalan elämä jatkuu normaalisti.

Nyt tätä kirjoittaessa tuli haikea olo. Hoidin vainajaa useana päivänä. Muistan hänen hätänsä ja pelkonsa. Olen iloinen, että nukkuessaan pois hänellä oli vieressään rakas ihminen.

Hyvää matkaa tähtien taakse!

Etulinjasta iltaa vai takapenkin taaviko se siellä huutelee

Osaapas työnteko olla väsyttävää. Takana on nyt puolitoista viikkoa keuhkosairaiden hoitotyötä ja tiedän taatusti tehneeni hommia. Joka ilta olen vajonnut kiitollisena sänkyyni. Monta kertaa on mielessä käynyt potilaat, jotka yrittävät saada unta neljän hengen huoneissa, kapeassa sairaalasängyssä, yövalot päällä, vieressä potilastoveri, jota mahdollisesti hoidetaan yön aikana, alusastiat, portatiivit, verikokeet, kohiseva happinaamari...

On aivan upeaa, että meillä tarvitseva pääsee sairaalaan ja erikoissairaanhoitomme on maailman huippuluokkaa. Sairaala harvemmin kuitenkin on paikka, jossa kukaan ilokseen makoilisi. Siihen nähden olen tavannut osastolla hyväntuulisia ihmisiä. Varsinkin miespotilaita tuntuu kovasti naurattavan kätilöopiskelijan läsnäolo. Naurun sanotaan pidentävän ikää ;-)

Paljon on pitänyt kerrata ihan teoriatietoja. Hävettää, että perusasioissakin on ollut mustia aukkoja, joita nyt yritän pikavauhtia paikkailla. Jos nyt jälkikäteen jotain voisi toivoa, niin lähiopetustunteja enemmän, että terkkuja vaan sinne Stadian opintotoimistoon ja koulutusjohtajalle. Ei ne itseopiskelutunnit anna niin paljon kuin kunnon opetus, vaikka onkin kivempaa löhötä kotona soffalla ja näennäisesti käännellä kirjan lehtiä kuin tehdä muistiinpanoja kovalla koulunpenkillä istuen.

Nälkä myöskin kasvaa syödessä ja niinpä olen lukenut keuhkosairauksien hoidosta artikkeleita netistä ja Lääkärilehdestä. Syöpäpotilaan kivunhoito on myös lähettänyt pitkille sessioille netin syövereihin. Rakkauteni farmakologiaan on taas herännyt ja luppohetkinä osastolla minut löytääkin useinmiten selaamasta Pharmaca Fennicaa ja tutkimasta potilaiden lääkemääräyksiä.

Koulun virallisiin papereihin pitäisi nyt huomisen aikana vääntää realistiset tavoitteet harjoittelulleni ja hyväksyttää ne omalla ohjaajalla. Sitten pitäisi kiinnittää huomiota, että ne tavoitteet myös toteutuisivat. Pikkuhiljaa pitäisi myös miettiä, miten harjoittelun kirjallisen työn aion tehdä. Tehtävä on tällä kertaa potilaan ohjaus- tai opetustilanne. Saan itse valita, haluanko ohjata kotiutuvaa potilasta esim. lääkehoidossa tai keskustelenko jonkun potilaan kanssa elämäntapamuutoksista. Meidän osastollamme kyseeseen tulee lähinnä tupakoinnin lopettaminen tai sen vähentäminen. Muita ohjaustilanteita voisi olla tähystystoimenpiteeseen valmistautuminen tai kotioloissa käytettävän lisähapen käyttö.

Tuohon tehtävään liittyen teinkin tänään osastolla lyhyemmän päivän ja istuin iltapäivän Biomedicumin luentosalissa kuuntelemassa seminaaritöitä juuri ohjaamiseen ja opettamiseen liittyen. 20 sairaanhoitajaa suoritti viime vuonna yhteistyössä Stadian kanssa erikoistumisopintoja potilaan ohjaamisessa ja opettamisessa ja tänään he esittelivät tuloksiaan. En olisi koko seminaarista kuullut ellei hematologian osastolla harjoitteleva kollega olisi saanut osastoltaan kehoitusta mennä paikalle. En edes kysynyt omalla osastolla, sopiiko minun mennä sinne, vaan ilmoitin, että minä menen tuonne. Hieman olin havaitsevani, että osastonhoitajan olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta nähtävästi olin sen verran topakka, ettei ei sitten sanonutkaan. Paikan päällä huomasimme kollegan kanssa, että meidän molempien ohjaavat opettajat olivat myös yleisön joukossa ja saimme heiltä kahvitauolla suitsutusta läsnäolostamme.

Eilen ja tänään unohdin täytellä oppimispäiväkirjaani osastolla. Täytyy huomenna sitten tsempata ja täytellä senkin edestä. Tuo päiväkirja on todella hyvä systeemi. Sitä kirjoittaessa tulee kelattua päivän tapahtumia (reflektointi on hieno sana) ja huomaan paremmin omat kehittymisen paikkani, onnistumiseni ja puutteeni. Ohjaava hoitajani laittaa vihkoon omat kommenttinsa, kehunsa ja omat kehitysehdotuksensa. Suullista palautetta saan myös päivän mittaan runsaasti.

Nyt vielä ruoanlaittoon. Meikun kanttiiniin on aivan liian pitkä matka, joten kunnon hoitsu ottaa osastolle omat eväät ja silpaisee ne suuhunsa puoliksi seisten ja soittokelloa kuunnellen. Rakas Mies on elättänyt lapset eineksillä iltavuorojeni aikana ja mitään valmista mukaanotettavaa ei enää kaapista löydy. Kastikkeen tekoon siis.

Jos vaikka kuin

Meemiä pukkaa.

Jos olisin kuukausi, olisin: joulukuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 14.50
Jos olisin planeetta, olisin: Pluto
Jos olisin merieläin, olisin: delfiini
Jos olisin suunta, olisin: lounas
Jos olisin huonekalu, olisin: sänky
Jos olisin synti, olisin: vatsan palvonta
Jos olisin neste, olisin: lähdevesi
Jos olisin puu, olisin: omenapuu
Jos olisin kasvi, olisin: kielo
Jos olisin säätila, olisin: auringonpaiste sateen jälkeen
Jos olisin soitin, olisin: piano
Jos olisin eläin, olisin: kissa
Jos olisin väri, olisin: sammalenvihreä
Jos olisin vihannes, olisin: palsternakka
Jos olisin ääni, olisin: lapsen nauru
Jos olisin alkuaine, olisin: elohopea
Jos olisin auto, olisin: morris mini
Jos olisin laulu, olisin: Poets of the Fallin Illusion and Dream
Jos olisin elokuva, olisin: Love Actually
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Tom Holt
Jos olisin ruoka, olisin: lasagne
Jos olisin paikka, olisin: Lontoo
Jos olisin numero, olisin: 5

[via]

Ihanuus ja tajuttomuus

Työharjoittelu on alkanut hyvin. Osasto on upea paikka harjoittelun kannalta. Osastolla on todella paneuduttu opiskelijan ohjaamiseen ja siellä myös ymmärretään, että opiskelija on siellä oppimassa, ei käytettävissä orjatyövoimana ei-niin-hohdokkaissa -perushoidon tehtävissä.

Jännitin valtavasti osastolle menoa, koska edellisestä sairaalatyöstä on niin kauan, että taidot tuntuivat kadonneen kuin proverbiaalinen ilmavaiva suureen kuivaan paikkaan. Koulussa saatiin harjoitella pistämistä nukkeen, mutta jokainen ymmärtää, että vaahtomuovi ja ihmisen lihas ovat kaksi eri asiaa. Kivaa on ollut huomata, että teoriatieto on kuitenkin pysynyt korvien välissä ja sorminäppäryyttä saa nyt harjoitella sydämen kyllyydestä. Pistoksia annetaan osastolla niin runsain mitoin, että voin luvata itselleni ja tuleville asiakkailleni, että pistostekniikka hioutuu kyllä hyväksi. Ohjaaja ei päästä mitä tahansa tökkäisyjä läpi vaan oikeasti ohjaa ja opastaa.

Rankkaa tämä harjoittelu on ollut. Uutta asiaa ja opittavaa tulee joka päivä niin paljon, että olen ollut työpäivän päätteeksi lähinnä zombie. En ole tällä viikolla niinkään nukkunut öisin kuin vajonnut syvään tajuttomuuteen. Ehkä se tästä vielä helpottaa, toivon ma. Olisi kiva olla sosiaalinen järkevästi ajatteleva yksilö, rakastava äiti ja hekumallinen kumppani kotona nykyisen automaatiikalla toimivan varjokuvan sijasta. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois :) Uskon myös, että harjoittelu tästä vain vielä paranee, kun taitoni karttuvat ja minulle annetaan vaativampiakin tehtäviä ja itsenäisyyttä potilaiden hoidossa.

Ihanuus rintamalla on tänään Get Knitted -putiikista tullut paketti. Tuossa on kaksi kerää Oliverin sukkalankaa ja yksi kerä Lorna's Laces Lion&Lamb -lankaa värinä Motherload. Jos minulla olisi kristallipallo, sanoisin, että joulupaketeista löytyy tänä jouluna huomattavan suuri määrä käsinneulottuja sukkia.