keskiviikkona, syyskuuta 07, 2005

Etulinjasta iltaa vai takapenkin taaviko se siellä huutelee

Osaapas työnteko olla väsyttävää. Takana on nyt puolitoista viikkoa keuhkosairaiden hoitotyötä ja tiedän taatusti tehneeni hommia. Joka ilta olen vajonnut kiitollisena sänkyyni. Monta kertaa on mielessä käynyt potilaat, jotka yrittävät saada unta neljän hengen huoneissa, kapeassa sairaalasängyssä, yövalot päällä, vieressä potilastoveri, jota mahdollisesti hoidetaan yön aikana, alusastiat, portatiivit, verikokeet, kohiseva happinaamari...

On aivan upeaa, että meillä tarvitseva pääsee sairaalaan ja erikoissairaanhoitomme on maailman huippuluokkaa. Sairaala harvemmin kuitenkin on paikka, jossa kukaan ilokseen makoilisi. Siihen nähden olen tavannut osastolla hyväntuulisia ihmisiä. Varsinkin miespotilaita tuntuu kovasti naurattavan kätilöopiskelijan läsnäolo. Naurun sanotaan pidentävän ikää ;-)

Paljon on pitänyt kerrata ihan teoriatietoja. Hävettää, että perusasioissakin on ollut mustia aukkoja, joita nyt yritän pikavauhtia paikkailla. Jos nyt jälkikäteen jotain voisi toivoa, niin lähiopetustunteja enemmän, että terkkuja vaan sinne Stadian opintotoimistoon ja koulutusjohtajalle. Ei ne itseopiskelutunnit anna niin paljon kuin kunnon opetus, vaikka onkin kivempaa löhötä kotona soffalla ja näennäisesti käännellä kirjan lehtiä kuin tehdä muistiinpanoja kovalla koulunpenkillä istuen.

Nälkä myöskin kasvaa syödessä ja niinpä olen lukenut keuhkosairauksien hoidosta artikkeleita netistä ja Lääkärilehdestä. Syöpäpotilaan kivunhoito on myös lähettänyt pitkille sessioille netin syövereihin. Rakkauteni farmakologiaan on taas herännyt ja luppohetkinä osastolla minut löytääkin useinmiten selaamasta Pharmaca Fennicaa ja tutkimasta potilaiden lääkemääräyksiä.

Koulun virallisiin papereihin pitäisi nyt huomisen aikana vääntää realistiset tavoitteet harjoittelulleni ja hyväksyttää ne omalla ohjaajalla. Sitten pitäisi kiinnittää huomiota, että ne tavoitteet myös toteutuisivat. Pikkuhiljaa pitäisi myös miettiä, miten harjoittelun kirjallisen työn aion tehdä. Tehtävä on tällä kertaa potilaan ohjaus- tai opetustilanne. Saan itse valita, haluanko ohjata kotiutuvaa potilasta esim. lääkehoidossa tai keskustelenko jonkun potilaan kanssa elämäntapamuutoksista. Meidän osastollamme kyseeseen tulee lähinnä tupakoinnin lopettaminen tai sen vähentäminen. Muita ohjaustilanteita voisi olla tähystystoimenpiteeseen valmistautuminen tai kotioloissa käytettävän lisähapen käyttö.

Tuohon tehtävään liittyen teinkin tänään osastolla lyhyemmän päivän ja istuin iltapäivän Biomedicumin luentosalissa kuuntelemassa seminaaritöitä juuri ohjaamiseen ja opettamiseen liittyen. 20 sairaanhoitajaa suoritti viime vuonna yhteistyössä Stadian kanssa erikoistumisopintoja potilaan ohjaamisessa ja opettamisessa ja tänään he esittelivät tuloksiaan. En olisi koko seminaarista kuullut ellei hematologian osastolla harjoitteleva kollega olisi saanut osastoltaan kehoitusta mennä paikalle. En edes kysynyt omalla osastolla, sopiiko minun mennä sinne, vaan ilmoitin, että minä menen tuonne. Hieman olin havaitsevani, että osastonhoitajan olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta nähtävästi olin sen verran topakka, ettei ei sitten sanonutkaan. Paikan päällä huomasimme kollegan kanssa, että meidän molempien ohjaavat opettajat olivat myös yleisön joukossa ja saimme heiltä kahvitauolla suitsutusta läsnäolostamme.

Eilen ja tänään unohdin täytellä oppimispäiväkirjaani osastolla. Täytyy huomenna sitten tsempata ja täytellä senkin edestä. Tuo päiväkirja on todella hyvä systeemi. Sitä kirjoittaessa tulee kelattua päivän tapahtumia (reflektointi on hieno sana) ja huomaan paremmin omat kehittymisen paikkani, onnistumiseni ja puutteeni. Ohjaava hoitajani laittaa vihkoon omat kommenttinsa, kehunsa ja omat kehitysehdotuksensa. Suullista palautetta saan myös päivän mittaan runsaasti.

Nyt vielä ruoanlaittoon. Meikun kanttiiniin on aivan liian pitkä matka, joten kunnon hoitsu ottaa osastolle omat eväät ja silpaisee ne suuhunsa puoliksi seisten ja soittokelloa kuunnellen. Rakas Mies on elättänyt lapset eineksillä iltavuorojeni aikana ja mitään valmista mukaanotettavaa ei enää kaapista löydy. Kastikkeen tekoon siis.

6 Comments:

Blogger Lz said...

Kauan olet opiskellut? Itselläni ei ole enää kuin suuntaavat harjoittelut ja opinnäytetyö minkä kanssa hikoilla.. ihanaa kuulla että joku muukin näkee häränpunaista kun puhutaan alati laajenevasta itseohjautuvuudesta ja tuntiopetuksen vähentämisestä! Ihanaa! Meillä kohistaan nyt tästä uudesta LbD-menetelmästä (learning by developing).. ei kontaktitunteja ja työssä täytyy olla tutkiva ote. Haistakaa nyyyyt p****! t: tuleva leikkaussali sairaanhoitaja

9:25 ap.  
Blogger laurakoo said...

"Jos nyt jälkikäteen jotain voisi toivoa, niin lähiopetustunteja enemmän... -- Ei ne itseopiskelutunnit anna niin paljon kuin kunnon opetus, vaikka onkin kivempaa löhötä kotona soffalla ja näennäisesti käännellä kirjan lehtiä kuin tehdä muistiinpanoja kovalla koulunpenkillä istuen."

Minäkin allekirjoitan tämän.

t.Keväällä valmistunut th

9:40 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

jos syöpäpotilaiden kivunhoito kiinnostaa niin suosittelen lämpimästi sirpa-liisa lahtelan onkologian luentoja. en tiedä kuuluvatko ne teille tai ovatko yleisesti saatavilla, kun meillä ne olivat "oman porukan kesken". kyseisellä kurssilla käytiin aika tarkkaan tuota kivunhoitoakin läpi ja lahtela on hyvä luennoitsija. minun mielestäni parhaita lääkärinluentoja tähän mennessä.
-strangelove-

11:21 ap.  
Blogger Hiipinä said...

Minun sairaanhoitajaäitini söi 40 vuotta töissä omia eväitä. Ei sieltä kuulemma ikinä mihinkään "työpaikkaruokailuun" ehtinyt.

12:07 ip.  
Blogger TiinaV said...

Hee, mie syön autolla ajaessa (työpaikkaa vaihtaessa)tai luksuspäivinä seisten/juosten...

3:19 ip.  
Blogger tuleva kätilö said...

Toinen vuosi alkoi tätä kätilöopiskelijan elämää. Takana siis 10+ vuotta yliopistolla luuhaamista. Tämä sisätautien harjoittelu on nyt toinen harjoitteluni.

4:18 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home