perjantaina, syyskuuta 16, 2005

Exitus

Tänään osastolla kuoli potilas. Tulin iltavuoroon ja vainaja odotti jo poiskuljetusta. Näin itkevän sisaren lähtevän osastolta. Seuraavaksi poistui vainaja lääkintävahtimestareiden kuljettamana.

Olin etukäteen ajatellut olevani tulevasta kuolemasta järkyttynyt. Hämmästyksekseni olin aivan tyyni. Vain itkevän sisaren suru kosketti hetken aikaa kevyesti.

Olin myös hämmentynyt, kuinka muu osasto toimi täysin normaalisti, mikään ei ollut pysähtynyt. Äitiyslomalla oleva hoitaja oli näyttämässä vauvaansa, kahvihuoneessa oli eläkkeelle jäävän ylihoitajan täytekakkua. Edes potilaan papereihin ei ollut ilmestynyt mitään lopullista pistettä. Kansio oli siinä pöydällä aivan kuin siihenkin asti. Ulkoisissa puitteissa mikään ei ollut muuttunut. Kolmen hengen huoneessa oli hetken aikaa tyhjä paikka. Illalla siihen oli jo tulossa uusi potilas.

Sairaalassa päättyy elämiä, mutta sairaalan elämä jatkuu normaalisti.

Nyt tätä kirjoittaessa tuli haikea olo. Hoidin vainajaa useana päivänä. Muistan hänen hätänsä ja pelkonsa. Olen iloinen, että nukkuessaan pois hänellä oli vieressään rakas ihminen.

Hyvää matkaa tähtien taakse!

4 Comments:

Blogger Hiipinä said...

Sairaalan rutiinit auttavat myös omaisia. Kun äitini kuoli, hoitajat odottivat kohteliaasti oven takana. Kun me olimme valmiita, he tulivat pukemaan ja (kai) pesemään vainajan. Me omaiset odotimme sillä aikaa omasta halustamme käytävässä.

Kun hoitajat olivat valmiita, saimme käydä hyvästelemässä. Äidillä oli kukka käsien välissä ja ( turvallisuussyistä,luulen)käytävässä paloi kynttilä.

Minulle oli helpotus, että elämä jatkui ympärillä ja hoitajat tekivät työtään. Kyseessä oli hoitokoti, jossa kuoli luultavasti joka päivä joku. Eihän siitä mitään tulisi, että siellä toiminta vallan pysähtyisi.

9:08 ap.  
Blogger tuleva kätilö said...

Vaikka osastollamme hoidetaan myös kuolemansairaita, kuolema on kuitenkin osaston toiminnassa poikkeus. Siksi kuvittelin, että potilaan kuolemaa ei olisi ohitettu niin huomaamattomasti.

Toisaalta, tämän potilaan kohdalla tiedettiin, että loppu on lähellä ja kuolema omanlainen helpotus loppuaikojen tukaluudesta. On eri asia, kun kuolema tulee luonnollisena jatkumona eikä salamana kirkkaalta taivaalta.

Itselleni kuolema, läheisen tai potilaan, on vielä uusi asia. Oppimista on vielä paljon.

10:07 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

muistan samantyyppisiä tunteita, kun olin itse ensimmäistä kertaa valkoisissa pitämässä seuraa kuolevalle. vaikka potilaan kuolema aina tietyllä tasolla koskettaa niin elämä ja työnteko jatkuu. ja niin on hyvä.

ja etenkin syöpään kuolevien (joiden kanssa olen eniten ollut tekemisissä) kohdalla kuolema on yleensä kaikille helpotus. potilaskin on usein väsynyt kipuihin ja on onnellinen saadessaan kuolla.
-strangelove-

2:58 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Ilman kuolemaa elämä olisi tyhjää. Samoin kuin kirjassa, elämässä on alku, itse kertomus ja loppu. Kukapa haluaisi lukea kirjaa joka jatkuu ja jatkuu kuin Kauniit ja Rrrohkeat?

9:48 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home