Rankka, rankempi, rankin

Tiesin tähän harjoitteluun lähtiessäni, että osasto on rankka ja työ tulee olemaan sekä mielenkiintoista että työlästä. Edelleen nautin joka päivä töihinmenosta, olen oppinut valtavasti asioita, harjaantunut monissa kädentaidoissa, löytänyt jo omia tapojani tehdä tiettyjä juttuja. Potilaiden kuolemaan en vaan vielä ole löytänyt ammatillista lähestymistapaa. Olen lukenut saattohoidosta, palliatiivisesta hoidosta, surun käsittelystä, kuolevan kohtaamisesta, omaisten kohtaamisesta. Kirjoista löytää melkein mitä vaan ja tekstiä on tuhansia sivuja. Netti on täynnä artikkeleita aiheesta. Mikään ei ainakaan vielä ole valmistanut minua kohtaamaan kuolevaa potilasta ja hänen omaisiaan ilman omien tunteiden läpilyöntiä.

Osa minusta ymmärtää, että on täysin epärealistista pystyä kohtaamaan kuolema täysin ammatillisesti, koska potilaan kuolema on minulle vielä täysin uusi juttu. Tuntuu vain niin pahalta, että minä käytän oppimistilaisuutena jonkun perheen ainutkertaista surua. Eipä ole juuri muita keinoja oppia ja saada sitä ammatillista otetta. Kokeneemmat sanovat, että kyllä sen oppii ja kuolemaan tottuu. Meidän osastollamme suurin osa potilaista on keuhkosyöpäpotilaita. Keuhkosyöpä on kavala sairaus. Kun se ilmoittaa itsestään niin, että potilas hankkiutuu lääkäriin, tauti on jo yleensä levinnyt niin laajalti, että parantumisesta ei ole toivoa. Väistämätöntä pystytään vain pitkittämään ja aina ei sitäkään. Olen kahvihuoneessa kuullut tapauksista, jotka ovat tulleet osastolle diagnosointia varten ja kuolevat ennenkuin diagnoosia on edes saatu.

Yksimielisesti kahvihuoneessa vuoron hoitajat totesivat, että lastenosastoille heistä ei ole työskentelemään. On eri asia hoitaa kuolevaa aikuista kuin kuolevaa lasta. Kätilön homma on sieltä rankimmasta päästä tämän asian suhteen. Hänen käsissään on sekä äidin että vauvan elämä.

Tänään oli niin kiirus, että unohdin oikeasti syödä. Tai siis kun muistin, että syödäkin voisi, niin olikin jo kotiinlähdön aika.