Kiirastorstai on joskus nimensä veroinen

Viisi vuotta sitten kiirastorstai oli huhtikuun loppupuolella. Edellisen päivän aamuyöstä heräsin lapsiveden lorahtamiseen sänkyyn. Tuolloin opiskelijamies ja minä vietimme epäsäännöllistä elämää ja kun vedet lorahtivat aamuviideltä, olimme kömpineet uutukaisen kotimme uutukaiseen punkkaan nukkumaan tuntia aikaisemmin. Laskettuun aikaan oli kaksi viikkoa. Minulla ei ollut sairaalakassia, lapselle ei ollut sänkyä, vaunuja, ammetta. Pienet vaatteet oli pesemättä.

Päivä meni ravatessa väliä koti-Kättäri, kunnes alkuillan käynnillä jostain syystä tällä ensisynnyttäjällä meni synnärin vastaanotossa taju, jonka jälkeen kotiin ei enää päässyt, vaikka synnytys ei ollut käynnissä.

Yöllä se sitten käynnistyi. Mies oli lähetetty kotiin ja minulla oli orpo olo tuskaillessani synnyttämättömien vuodeosastolla. Yökätilö tuntui ottaneen sisätutkimusoppinsa joko Jack the Ripperiltä tai Hunni Attilalta. Koska sisätutkimus ei onnistunut, ei tippunut mitään kivunlievitystäkään. Lopulta olo oli ulospäinkin niin kivulias että sain luvan raahautua synnytysosastolle. Mies hälytettiin paikalle. Olin etukäteen ilmoittanut, että ilokaasua en halua kokeilla, koska pelkäsin sen aiheuttamaa pahoinvointia. Miehelle tämä oli teroitettu johtotähdeksi ja avioeron uhalla varmistettu, että kukaan ei pakota minua ilokaasua ottamaan. Yllätys olikin miehelle suuri, kun synnytyssalin oven avatessaan vastassa on kaksin käsin ilokaasunaamarista kiinni pitävä superimppaava vaimo, joka päästelee hönkäysten välillä suustaan kirosanoja kuin tukkijätkä.

Kaikki kemialliset keinot oli käytössä: ilokaasu, petidiini ja lopulta nirvanan petasi epiduraali. Lopputulos oli kiirastorstain aamuna syntynyt pieni punatukkainen tyttö. Aamun valjetessa häntä tehtiin maailmaan, siitä aamun tytölle aamuruskon nimi sinne jonon jatkoksi.

Kaksi vuotta myöhemmin kiirastorstai osui maaliskuun loppuun. Keskiviikon vaihtuessa torstaiksi, istuin esikoisen sängyn vieressä ja kuulostelin vatsan tuntemuksia. Jotain oli tapahtumassa, mutta koska olisi finaalin aika? Laskettuun aikaan oli viikko. Katselin tyttäreni nukkuvaa olemusta, silittelin hentoja kultahapsia. Kelasin yhteistä aikaamme, joka tuntui vuoroin iäisyydeltä ja vuoroin perhosen henkäisyn hennolta. Kömmin miehen viereen ja saman tien supistukset tulivat vartin välein ja jo kohtalaisen kovina. En saanut unta, mutta makasin silmät kiinni ja vastaanotin supistuksia ajatellen rantaan lyöviä aaltoja, avautuvia kukkia. Jonkin aikaa pelkät ajatukset ja tehokas hengitys riitti pitämään tuntemukset siedettävinä. Sitten piti ottaa avuksi vilkkaasti heiluvat varpaat. Kolmen tunnin kuluttua piti nousta ylös sängystä ja aloittaa supistustanssit. Tuntui, että olisi helpottavaa tietää, missä mennään. Soitto mummille, joka lähti kävelemään pimeän puiston läpi meille. Kassin pakkaamista. Väsyneen miehen herättelyä. "Kohta lähdetään." "Onko ihan pakko?". Mummin matka tuntui kestävän ikuisuuden. Luulin hänen tilaavan taksin ja hurauttavan meille kahdessa minuutissa. Se 20 minuuttia tuntui 20 tunnilta.

Autossa matkalla Kätilöopistolle tuli yksi supistus. Mies kuunteli puhinaa ja näki kivun ja painoi kaasua, jotta toista samanlaista ei tarvitsisi autossa kestää. Perillä sairaalassa sisätutkimus. 5 cm auki ja suoraan synnytyssaliin. Mieskätilö. Mies ja kätilö keskustelivat sairaalan parkkipaikan remontista. Pyysin epiduraalia. Olisin toivonut pärjääväni pidempään, mutta valvottu yö vaati veroaa ja voimaa ei enää ollut aktiivisesti tehdä töitä supistusten helpottamiseksi. Nukkumatti paikalle, kipu hävisi, tilalle tuli lämmin raukea olo. Pari yritystä tarvittiin piikin kanssa.

Jonkin ajan kuluttua Nukkumatti palasi. Aika hyvän näköinen mies. Kysyi vointia, kerroin lämpimästä turrasta olosta. Sain kuulla, että eka piikki oli mennyt väärään paikkaan ja minulla oli nyt osittainen spinaalipuudutus + tavallinen epiduraali. Lääkärillä ja kätilöillä vakavat ilmeet, mietin, pelkäsivätkö minun aloittavan hoitovirhekalabaliikin. Kuulin, että tuloksena voisi olla päänsärky, mutta sitä voitaisiin hoitaa. Päänsärky, no biggie, mitä siitä, kun missään ei sillä hetkellä tuntunut mitään.

Vessassa en saanut käydä, yritin selittää, että olo tuntuu hyvältä, mutta tujun puudutusarsenaalin takia en saanut edes kokeilla jalkojen kestävyyttä. Kätilöopiskelijalle jäi se epämiellyttävämpi homma mopata jäljet. Ei ehkä olisi kannattanut ottaa sitä peräruisketta... Onneksi en tarvinnut katetria.

Tuli ponnistamisen aika. Tuntia isosiskonsa kellonaikaa aikaisemmin syntyi vielä pienempi lähes kalju tyttö. Jalkopäässä kätilö, kätilöopiskelija, mies ja apuhoitaja. Kun tämä nelikko aloitti kolmannen kierroksen hokemaa "Herra jumala kun se on pieni" alkoi paniikki iskeä minuun. Oliko vauvallani joku hätä. Sattumalta ovesta kurkisti kierrolla oleva lastenlääkäri. Napanuora irti ja lääkäri tutki vauvan. Ei se minusta pieneltä näyttänyt. Vastasyntyneeltä. Mutta olihan se pieni, 2145g ja 43,5 cm.

Se päänsärky tuli ja sitten teki mieli kyllä keskustella herra nukkumatin kanssa siitä hoitovirheestä. Parhaiten tuskaa voisi kuvata termeillä pesäpallomaila ja takaraivo. Pääsin pikavisiitille leikkaussalin heräämöön kun toinen anestesialääkäri paikkasi kollegansa jälkiä.

Ei taida meille enää kolmatta kiirastorstain lasta tulla. Ei meillä lapsia kalenteri kädessä tehdä. Eikä ne kaksi torstaita nyt niin kamalia olleet, oikeastaan kipuineen kaikkineen mieleenpainuvia ja täynnä ihania muistoja. On vaan niin humoristista sanoa, että kyllä sitä meilläkin on kiirastorstaina kärsitty.