Akkujen latausta

Viikonloppu. Siunattu viikonloppu. Ei aamuherätystä 5.20. Opiskelijan etuoikeuksiin kuuluu vapaa viikonloppu ja siitä nautin nyt sydämen kyllyydestä. Harjoitteluun liittyvä kirjallinen työ ehtii odottaa tämänkin viikonlopun yli ja räväytän sen kasaan sitten ensi viikonloppuna. Tähän englanninopiskelijaminäni vain tuhahtaa "Hope springs eternal".

Yksinhuoltajaopiskelija

Männä viikolla tuli kokeiltua myös yksinhuoltajaopiskelijaäidin arkea, kun mies lähti työmatkalle Italiaan. Tosin, kokeilu nyt oli sellainen lähes luksus-sortimenttia oleva, koska käytössä oli auto, työajoista saaattoi sopia osastolla joustavasti ja vartin kävelymatkan päässä asustava mummi oli käytettävissä hoitoapuna. Meno olisi huomattavasti rankempaa, jos sitä autoa ei olisi (lyhensi työmatkoihin menevää aikaa yli puolella tunnilla per suunta) ja turvaverkossa olisi liian suuria reikiä. Jälleen kerran lähti yläkertaan hiljaiset kiitokset, että meillä näitä elämän pikku mukavuuksia (auto) on ja että turvaverkkomme on tiivistäkin tiiviimpi. Miehen työmatkakin oli lyhyt, joten kokeilu oli todellakin vain sellainen pintaraapaisu. Faktahan on, että jos ihan oikeasti minulla ei tuota miestäni olisi, en pystyisi opiskelemaan. Hän huolehtii perheen elannosta ja mukisematta myös hyväksyy kouluhommiin menevät iltaluennot ja tentteihinluvut ja viikonloput, jolloin vaimo hautautuu näpyttelemään kirjallisia töitään. Vielä hän jaksaa lastenhoidon lomassa muistutella niistä puuttuvista kandiopinnoista...

Kadonneen kandin metsästys

Niin. Ne kandin paperit. Tottakai haluan saada sen tutkinnon valmiiksi. Opintoviikkoja puuttuu niin vähän, että olisi suorastaan naurettavaa heittää pyyhe kehään tässä vaiheessa. Mutta... Aika on kortilla ja motivaatiokaan ei ole ihan sieltä paremmasta päästä. Olen niin uppoutunut näihin kätilöopintoihin (sairaanhoitajaopintoihin tässä vaiheessa), että hyppäys antiikin taidehistoriaan tai enkun kirjallisuuteorioihin (puhumattakaan pakollisista ruotsinopinnoista) on tällä hetkellä nihkeää. Toinen elämäni fakta on myös se, että mitä pidempään puuttuvat opintoviikot roikkuu, sitä todennäköisempää on, että tutkinto jää kesken. Sain juuri joululahjaksi pyytämäni kätilöopintoihin kuuluvan "raamatun" Myles Textbook for Midwives ja sormet syyhyävät selailemaan sitä, sen sijaan, että syventyisin postmodernisteihin tai feministeihin tai uusformalisteihin, puhumattakaan kouroksista, koreista ja steeleistä. Rakastan edelleen englantilaista kirjallisuutta ja antiikin historiaa, mutta koska tiedän, että en koskaan tule tekemään töitä tiedoillani, se tarvittava potku opintojen loppuun saattamiseen puuttuu. Syksyn annoin itselleni vapaata yliopisto-opinnoista, koska ajattelin, että tarvitse aikaa Stadiaan sopeutumiseen ja kunhan näen, minkälaisen panostuksen kätilöopinnot tarvitsevat, niin pystyn keväällä sitten ymppäämään niitä klass. arkeologian kirjatenttejä ja niihin päntäämisiä näiden ensisijaisten opintojen lomaan. Yesh, se alussa mainitsemani toivon lähde pulppuilee edelleen...

Aika

Aikaa saisi todellakin olla vuorokaudessa ainakin 6 tuntia, mielellään 8 tuntia, lisää. Ehtisi joskus pakollisten hommien jälkeen nukkuakin. Nyt harjoitteluaikana aamuherääminen klo 5.20 on ollut sekä tuskaa että yllättävän helppoa. Tuskaa sen takia, että yöunet ovat järjestään liian lyhyitä, koska kynttilää on poltettu toisesta päästä, jotta edes välttämättömät hommat on saanut tehtyä. Helppoa taas sen takia, että aamuvuorojeni takia mies on huolehtinut tytöt tarhaan (jälleen kerran suurkiitos rakkaalleni, että hän on sumplinut omia työaikojaan, jotta vaimo ehtii ajoissa osastolle). Olen aamuisin voinut vain heittää vaatteet niskaani ja hilpaista bussipysäkille. Ei tarvitse herätellä aamukärttyisiä lapsia, etsiä oikean kokoisia sukkahousuja, kiirehtiä vastaanhangoittelevia lapsia haalareihin ja menettää viimeisiä pinnan rippusia kadonneiden hanskojen kanssa ja sitten sietää koko matka tarhaan vinkumista, että "Äiti minä en jaksa kävellä. Minä olen niin väsynyt, että en jaksa elää". Yhtään ei ole ollut ikävä tuota aamurumbaa, joten mustista silmäpusseista ja leuat repivistä haukotteluista huolimatta näissä "omissa" aamulähdöissä on jokaisen äiti-ihmisen sydäntä lämmittävää helppoutta. Onneksi ollaan menossa lämpimämpiä säitä kohden ja aamulähdöt lasten kanssa helpottuvat, kun hanska, pipo, villahaalari, kuravaate, saapas-rumbasta päästään letkeään teepaita ja trikoot -humppaan. Sitten joskus, muutaman kuukauden päästä, toivottavasti. Saahan sitä unelmoida :) Hoitotyön hyviä puolia on myös se, että meikitön naama on töissä suositeltavaa ja hajusteiden suihkautteluunkaan ei tarvitse aamuisin varata aikaa. Kun on vielä työvaatteet, niin ei tarvitse edes pähkäillä, mitä töihin laittaisi päälleen. Klo 5.59 bussipysäkillä ketään ei kiinnosta, mitä minulla on talvitakkini alla, itseänikin vain sen verran, että kunhan minua ei palele, niin kaikki käy.

Työharjoittelu

Harjoittelu on ollut upea kokemus. Vielä on viikko jäljellä ja tällä viimeisellä viikolla tarkoitus on tutustua intensiivisesti sairaanhoitajan työsarkaan osastollani. Olen nyt lähinnä opetellut perushoitoa ja siinäkin riittää vielä opettelemista, mutta nyt viimeinen viikko tulisi seurata sairaanhoitajaa kuin hai laivaa. Osastollamme myös sairaanhoitajat osallistuvat perushoitoon, mutta vain sairaanhoitajille kuuluvat lääkkeiden jakamiset ja tietyt toimenpiteet (katetrointi, injektioiden anto ym.). Suurin osa perushoidolta yli jäävästä ajasta menee lääkkeiden kanssa. Ylen Akuutti -ohjelmassa olikin äskettäin juttu, jossa todettiin, miten maamme vanhuksilla lääkkeiden määrä voi olla järkyttävän suuri. Näppituntumalla sanoisin, että meidänkin osastollamme keskimääräinen lääkearsenaali per potilas on n. 10 eri lääkettä. Koska potilaista valtaosa on (vanhoja, keski-ikä 83 vuotta) miehiä, vakiohoidettava sairaus on eturauhasen hyvänlaatuinen liikakasvu. Angina Pectorista löytyy, verenpainelääkitystä, erilaisia kiputiloja, unettomuutta, virtsatietulehduksia tai niiden estolääkitystä, dementiaa jne + tietenkin kaikenlaisia akuutteja sairauksia. Oma lukunsa ovat vatsan toimintaan liittyvät lääkkeet, sillä potilas, joka ei enää liikahda sängystä mihinkään, menettää ajan myötä suoliston luontaisen peristaltiikan ja sitä joudutaan sitten erilaisilla valmisteilla kompensoimaan. Näihin valmisteisiin on nyt ainakin tullut läheinen ja runsas tutustuminen. Harjoittelun aikana me kätilöopiskelijat olemme myös päässeet harjoittelusairaalassamme mukaan henkilökunnalle tarkoitettuun lääkehoidon lisäkoulutukseen, jossa on keskitytty juuri vanhusten lääkehoitoon. Edellisellä luennolla puhuttiin lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Ihan vaan nippelitietona nyt teille kaikille lukijoilleni, että älkää koskaan nauttiko lääkkeitänne greippi-, ananas- tai karpalomehun kanssa.

Vaikka harjoittelua onkin siis viikko jäljellä, minulle on jo sanottu, että harjoitteluni on läpi. Hylätty suoritus olisi vaatinut seuraavia kriteereitä:
- Opiskelija ei kykene tai ei halua ottaa vastuuta työstään ja laiminlyö tehtäviään
- Opiskelija ei osoita kiinnostusta hoitotyöhön
- Opiskelija ei kykene tai ei halua vastaanottaa ohjausta
- Opiskelija ei pysty eikä ole halukas arvioimaan omaa osuuttaan hoitotilanteissa
- Opiskelijalla on ohjauksesta huolimatta usein vaikeuksia ammatillisissa vuorovaikutustilanteissa
- Opiskelijan viestintä on ristiriitaista
- Opiskelijan välinpitämätön käyttäytyminen heikentää hoitosuhteen kehittymistä ja työyhteisön ilmapiiriä
- Opiskelija ei ymmärrä hoitamisen teoreettista perustaa tai on haluton käyttämään sitä
- Opiskelijan perustelut hoitotilanteissa ovat asiaankuulumattomia tai epäjohdonmukaisia
- Opiskelijan taitamattomuus hoitotilanteissa aiheuttaa potilaalle kärsimystä tai vaikeuttaa hoitotavoitteiden saavuttamista

Aika abysmaalisesti pitäisi hommat hoitaa (tai siis jättää hoitamatta), jos reput aikoisi hankkia.

Vieno pyyntö

Jos teillä on vanhuksia, tuttuja tai sukulaisia, pitkäaikaishoidossa, repikää jostain yksi tunti aikaa ja käykää vierailemassa. Postikortti on kaunis laittaa potilaan sängyn päätyyn koristeeksi, mutta mikään ei voita henkilökohtaista sidettä ja jokainen voi itse päätellä, onko vanhukselle mieluisampaa oman sukulaisen/ystävän kosketus vai työntekijän ammattimainen ote. Näinkin lyhyessä ajassa olen huomannut, miten joidenkin potilaidemme luona käydään lähes päivittäin ja jotkut on unohdettu oman onnensa nojaan. Ei voi aikuisella ihmisellä olla niin kiire, ettei edes kerran kuussa (herrajumala, se on kolmekymmentä vuorokautta) voi käydä tervehtimässä omaa isäänsä/äitiänsä. Hoitohenkilökunta ei todellakaan odota, että omaiset tekisivät mitään hoitotoimenpiteitä, ei tarvitse pelätä, että joutuu syöttämään tai vaihtamaan vaippaa. Yksi vierailu kantaa vanhusta pitkälle.

Ystävänpäivä

Maanantaina vietetään ystävänpäivää. Suomessa se on vesitetty yhdeksi postikorttien kulutusjuhlaksi, mutta anglosaksisissa maissahan se on rakastavaisten päivä. Mies toi Italiantuliaisina sydämenmuotoisia mansikkakreemillä täytettyjä suklaakonvehteja. Tiesi, että en malta niitä maanantaihin pihdata, joten antoi samantien ja nyt ne on jo muutama vaille loppuslut. Ovat aivan taivaallisen ihania. Kaksi sydäntä säästän maanantaiksi. Toisen syön itse ja toisen annan miehelle. Rakastan häntä aivan valtavasti. Ensi keskiviikkona meillä tulee 9 vuotta kimpassaoloa.