Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Sattuipa sopivasti. Luin juuri kirurgian tentiin ruoansulatuskanavan sairauksia ja sitten törmäsin oivaan apuvälineeseen netissä.

Alkuperäinen puikkoilija on aloittanut knit-a-longin. Pitäsiköhän? Aluksi vannoin, että en lähde tuota tekemään, mutta... Tiedän, että netistä löytyy kohdun teko-ohjeet. Neulotun rinnankin ohjetta löytyy, mutta tuo paremman näköinen vain maksullisena mallina. Myös vaginan voi näköjään tehdä itse. Tämä sydän kaipaisi vähän sepelvaltimoita. Tätä pitäisi hieman muokata, jotta se olisi anatomisesti korrekti.

Jos nyt kuitenkin jatkaisin sitä tenttiin lukua.

Fuzzy Feet Knit-A-Long

Today I joined a knit-a-long, KAL for short. We'll be making plenty of Fuzzy Feet. You can read some more about this kal in here and here.

I will be using ancient yarn from my stash: Marks and Kattens Kastanje. It's 100% wool, bulky weight (only 58 meters to 50 grams) so I'll be making some adjustments to the pattern. Alternatively I might use some of the Noro Kureyon I bought this summer.

Off to swatching.

Ongelmia joka lähtöön

Ruotsin aineen kirjoittaminen ei nappaa. Nappaamisen puute ei johdu siitä, että kokisin tehtävän liian vaikeaksi ja siksi välttelisin sitä. Valitettavasti vain kurssin vetäjä ei ole saanut minua motivoitumaan omaan opiskeluuni. Oma motivaatiokin haikailee just nyt jääkaapissa kutsuvan lasagnen pariin.

Torstaisen PBL-tehtävänkään tekeminen ei ole sytyttänyt. Olemme aikaisemmin tehneet yhden kurssin tämän tyyppisellä menetelmällä, mutta nyt sitten oikein paneuduttiin tähän pedagogiseen ihmelapseen. Nettiä selailemalla löytyy sen tuhannen artikkelia juuri tästä opiskelumuodosta, jokainen toistaan ylistävämpi. Etsinnästä huolimatta en löytänyt artikkeleita, jossa PBL:ää arvosteltaisiin. Kaikki vinkit tällaisiin teksteihin otetaan mielenkiinnolla vastaan. En väitä, että PBL:ssä olisi jotain vikaa, itse olen vain tottunut hankkimaan tietoa myös sieltä kritiikin puolelta.

Itse PBL-työskentely on ihan kivaa. Voi keskittyä yhtenä ryhmän osana pienempään osa-alueeseen tarkasti, tiivistää tietonsa muutamaan kappaleeseen tekstiä ja saada sillä panoksella vastineeksi paljon lisää tietoa, joka liittyy omaan aiheeseen. Haaste on saada esitutkittu tieto tiivistettyä ryhmän muille jäsenille. Kaikki oleellinen pitäisi löytyä, jaarittelua ei laisinkaan. Samaan aikaan pitää olla luottamus, että ryhmän muut jäsenet tuottavat myös laadukasta tiivistettyä tietoa.

Se akateeminen maailma, josta minä tulin, oli hyvin yksilökeskeinen. En tiedä, onko se maailma muuttunut kotiäitivuosieni aikana. Minä en kuitenkaan ole saanut yliopistosta minkäänlaisia eväitä ryhmätyöskentelyyn. Siellä jokainen hoiti palstansa ihan yksin, lukupiirejä järjestettiin, mutta jokainen paperi, essee, analyysi, referaatti pukerrettiin valmiiksi ihan itse. Jokainen oli vastuussa vain itsestään ja omasta arvosanastaan. Yksinäistä, mutta yksinkertaista.

Nyt minun on pitänyt tottua ryhmätyöskentelyyn. On ollut oppimisen paikka päästää irti langoista, on pitänyt tajuta, että ei voi kontrolloida kaikkea. On pitänyt oppia luottamus, että muutkin osaavat tehdä ja oppia, että erilainen ei tarkoita samaa kuin huonompi.

Ryhmätyöskentelyn puolesta puhuu se, että tulevassa ammatissamme me teemme jatkuvasti ryhmätyötä. Hoitotyö on tiimityöskentelyä, paras siis tottua olemaan tiimin jäsen heti alusta alkaen. Raadollinen minä ajattelee myös, että mieluummin opettajat arvioivat kymmenen työtä kuin kolmekymmentä.

Nyt PBL-tehtävämme on selvittää akuuttiin psykoosiin sairastuneen potilaan alkuvaiheen hoitoa. Minulla on linkit valmiina, joista etsin tietoa omaan osuuteeni. Minun piti laittaa linkit parilleni tiedoksi, mutta koulun sähköposti on meidän osaltamme ollut rikki viime torstaista lähtien. En ole voinut laittaa tekstariakaan, kun luokkamme puhelinluettelo on minulla talletettuna siellä sähköposteissa.

Kovin on heppoinen fiilis tästä mielenterveys-, kriisi ja päihdepotilaan hoitotyön jaksosta. Lähiopetusta on järkyttävän vähän. Vaikka uskon, että harjoittelussa oppii paljon, olisi silti mukavaa omata jotain perustietoja ennen kuin lähtee kohtaamaan ihmistä, jonka sisin on säröillä.

Kirurgia on kysymysmerkki. Anestesiologian jälkeen oli ihan leikkaussalimeininki, mutta kirurgian luennot ovat olleet hyvin non-invasiivisia (= lähes joka taudin kohdalla todetaan, että leikkausta pyritään välttämään). Kirurgisiksi instrumenteiksi meille on esitelty klemmari ja stendari. Luennot on hyviä, juuri sellaisia kuin muistelin, mutta omat ennakko-odotukset ovat tehneet taas tepposet. Minä luulin, että meille luennoidaan niistä jutuista, joita hoidetaan leikkaussaleissa. Sen sijaan kurssin tarkoitus on käydä läpi kirurgisia sairauksia ja vammoja, riippumatta siitä, onko niiden hoito veitsenheiluttelua vaiko ei. Yleensä siis ei.

Nyt sen lasagnen kimppuun ja sen ääressä iänikuiseen kysymykseen: Missä järjestyksessä lasagnen eri kerrokset tulisi laittaa?

Att amma, ammar, ammade, har ammat

Ruotsin itseopiskelun kotipäiviltä päivää.

Tänään piti koulussa olla neljä tuntia ruotsia. Ei ole. Inte alls. Sen sijaan opettaja pyysi meitä kirjoittamaan n. 100 sanan aineen/referaatin aiheesta raskaus/synnytys. Materiaalin alkulähteillekin vinkattiin. Jätte kiva, just det.

Imetysviikon kunniaksi taidan kuitenkin suunnistaa hieman toisenlaisille sivuille ja kirjoittaa niiden inspiroimana ja avustamana aineeni. Epäilen, tokkopa opettaja saamiaan aineita edes lukee.

Kuten näette, motivaatio on huipussaan.

Woolly flower

Imetysviikko III

Imettäjän mielipide

Imetysviikko II

Imetys herättää tunteita.

Imetysviikko

Kun sarjakuva imitoi oikeaa elämää.

Lähdekritiikkiä

Varmuuden vuoksi selvennän nyt, että kirjoitan blogiini fiiliksiä, tapahtumia, sattumuksia, epäluulojani, ennakkoluulojani jne. Minun käsityksiäni, minun tulkintojani, minun muistikuviani. Ne eivät välttämättä ole totuus, koko totuus ja ainoa totuus.

Taiteellinen vapaus saattaa värittää omia lisäyksiään tai maalailla tehosteita.

Tämä ei ole dokumentti.

Tuleeko tiistaista tuskaa?

Tänään aamulla jaetaan seuraavan harjoittelun kenttäpaikat. Toivomuksia on esitetty, ehdottomia kieltäytymisiä on ilmaistu ja isketty nyrkkiä pöytään. Muutamalla on jo paikka valmiina, suurimmalla osalla ei.

Tästä aamusta tulee mielenkiintoinen. Paikkojen jaon jälkeen ryhmämme joko toimii tai sitten rivit repeää lopullisesti ja yhteisöllisyytemme tulee kärsimään. Se olisi tosi sääli, koska meillä on kuitenkin vielä 3 vuotta yhteistä matkaa jäljellä.

Illalla:

Paikkojen jako meni yllättävän hyvin. Joitakin paikkoja jouduttiin arpomaan, ketään ei yllättänyt, että se ainoa paikka, jossa pääsee äitien ja vauvojen kanssa tekemisiin, oli megasuosittu. Kukaan ei kuitenkaan vetänyt palkokasveja nenuun, vaikka arpaonni ei osunutkaan kohdalle. Yksikään osasto ei ole ns. psykogeriatrinen, joten opettaja lähes vannoi, että perushoitoa ei kukaan joudu tekemään.

Yleinen tunnelma oli jaon jälkeen helpottunut. Riitaa paikoista ei tullut, vaikka riitaan olisi voinut olla aineksia.

Meidän ryhmä rulettaa :)

Kuohuntaa

Ryhmällämme on nyt kaksi harjoittelua takana. Ensimmäinen oli kaikille lähes sitä samaa: perushoitoa, joskus myös p***enpesuksikin kutsuttua toimintaa. Potilaat olivat vanhuksia, suurin osa heistä täysin autettavia kaikissa toiminnoissaan. Kyllä, vatsantoimitukset tulivat tutuiksi. Mutta myös, miten se vatsan toimiminen selkeästi helpotti vanhusta, kuinka olo oli miellyttävämpi suihkun jälkeen ja jopa pelkän vaipanvaihdon jälkeen.

Tämän toisen harjoittelun tarkoitus oli olla sitten akuutimpaa toimintaa. Aihe oli kuntoutumista ja selviämistä edistävä hoitotyö. Harjoittelupaikoista osa oli varattavissa sosiaali- ja terveysalojen yhteisen tietokonejärjestelmän Jobstepin kautta, osa harjoittelupaikoista kulki opettajan kautta.

Jobstepin kautta varattavat paikat olivat selailtavissa kaksi viikkoa ennen varausten tekemistä. Varauksia sai tehdä 2.5 klo 00.00 lähtien. Meille tuli suuret ukaasit, että kaikki ennen tuota kellonlyömää tehdyt varaukset mitätöidään surutta. Eipä sitten mikään ihme, että kun kello räpsähti tiistain 2.5. puolelle, koko Jobstep kaatui. Yrittäjiä liikaa, kapasiteettia liian vähän. Minä istuin kolajuoman avulla koneen ääressä, kokeilin säännöllisin väliajoin, josko nyt toimisi. Muu perhe nukkui, seuraavana aamuna minullakin oli ihan kokonainen koulupäivä hoidettavana, joten unenpuute tulisi kostautumaan. Lopulta reilun viiden tunnin odottelun jälkeen ohjelma alkoi toimia. Paniikissa iskin kuitenkin harjoittelupaikakseni ensimmäisen hyvältä kuulostaneen vaihtoehtoni enkä edes lähtenyt yrittämään sitä kaikista houkuttelevinta paikkaa.

Nyt en edes muista, mikä se parhaimman kuuloinen paikka olisi ollut ja olen todella tyytyväinen harjoitteluuni Keuhkoklinikalla.

Hämmästyksekseni kuulin koulussa, että suurin osa kurssilaisistamme oli jättänyt Jobstepin kokonaan väliin. Joku ei edes halunnut kokeilla koko Jobstepiä, jollakulla loppui kärsivällisyys yöllä, jollakulla loppui fyysinen jaksaminen, mutta suurin osa ei siis ollut edes kokeillut paikan varaamista Jobstepista. Heille riitti opettajan jakamat paikat, mitä ne sitten tulisivat olemaankaan.

Opettajan takana olevat paikat olivat sitten Malmin akuutti- ja vähemmän akuuttiosastoja, Herttoniemen, Laakson ja Marian sairaalaa. Ne olivat sisätautien osastoja, mutta vain hieman erilaisia kuin ensimmäisen harjoittelun perushoidon harjoittelupaikat.

Harjoittelun alkuvaiheessa kuului jo joiltakin mutinaa, kuinka tämä harjoittelu on sitä samaa per***enpesua. Harjoittelun päättyessä mutina oli jo kasvanut kovaan ääneen puhumiseksi ja raivoksi. Kuulemma yksi harjoitteluihinsa tyytymätön on valmis vaikka vetämään tulevissa harjoittelupaikkojen jaoissa muita turpaan, että saa mieleisensä paikan (jossa ei siis pestä perseitä).

Kun nyt sitten seuraavan harjoittelun paikat annettiin tiedoksi, tämä kaikkein tyytymättömin ilmoitti heti, minkä paikan hän haluaa ja oli jo ilmoittanut sen opettajallekin. Muu poppoo ei tietenkään tätä pureskelematta niellyt, ryhmämme toimintaan ei aikaisemmin ole kuulunut itsevaltius ja muiden polkeminen. Harjoittelupaikkojen jaosta heräsi keskustelua, jossa sitten loukkaantuneet osapuolet vetivät palkokasveja nenään ihan kunnolla.

Ymmärrän niitä, jotka ovat nyt kaksi harjoittelua tehneet pelkkää perushoitoa, joita on käytetty osastoilla orjatyövoimana eikä annettu heille sitä ohjausta ja niitä mahdollisuuksia, joita opiskelija tässä vaiheessa tuli osastolta hakemaan. Ymmärrän myös niitä, jotka haluavat harjoittelupaikkojen jaon tasa-arvoiseksi, että yksi ei voi listan nähdessään vain todeta, että minulla oli viimeksi niin kökkö osasto, että nyt on minun vuoroni saada kermat päältä. Oman kökön osastonsa arviointi on kuitenkin niin subjektiivista, että millä laitetaan monta kökköä kokemusta järjestykseen. Ja yhden kökkö ei välttämättä ole aina toiselle kökkö.

Minulle on sanottu, että en voi asiasta mitään ymmärtää, koska itselläni on ollut niin mukavat harjoittelupaikat: yksityinen sairaala kaikilla vanhustenhoidon herkuilla ja erikoissairaanhoidon akuuttiosasto ja seuraavaankin harjoitteluun olen omien verkostojeni kautta saanut harjoittelupaikan, jossa ollaan synnyttäneiden äitien kanssa tekemisisssä. En ole asiasta pyrkinyt pitämään melua, mutta olen todennut, että tätä tulevaa harjoittelua lukuunottamatta, koko meidän kurssimme on ollut samalla viivalla näiden harjoittelujen kanssa. Jos ei silloin toukokuussa napannut käkkiä koko yötä tietokoneen ääressä harjoittelupaikkaa, niin voivoi. Kaikki erikoissairaanhoidon paikat kun olivat vain tuolla Jobstepissä. Eikä ne kaikki muuten menneet sinä ekana yönä, vielä viikko ilmoittautumisajan jälkeen mm. Meilahden sairaalassa oli vielä harjoittelupaikkoja jäljellä. Jos siis päätyi perushoitajaksi terveyskeskussairaalaan, syy ei ollut siinä, ettei olisi ollut mahdollisuutta itse hakea toista paikkaa.

Nyt sitten aikaisemmin iloinen ja yhtenäinen ryhmä on jakaantunut. Reaktioita pannaan merkille ja muille huomautetaan että "heidät on huomattu".

Paska juttu.

Oliverin sukat, tilannekatsaus

Ensimmäinen pari Oliverin sukkia on vielä vaiheessa, mutta loppusuora häämöttää. Oliverin uusimpia kuulumisia voi käydä katsomassa täältä.

River deep, mountain high

Tänään tuli kahden tentin tulokset. Psykiatriasta sain viitosen ja kuntoutumisen opintokokonaisuudesta nelosen. Yesh. Tanssin hetken aikaa ripaskaa tietokoneen edessä ja tuuletin hyvää putkeani.

Anestesiologian tentti keskiviikkona meni myös hyvin. Tulosten saamisessa menee tietysti oma aikansa, mutta hyvä fiilis jäi tentistä ja koko kurssista. Ilmoittauduin sitten saman tien Eeron puudutteet ja kipulääkkeet -luennolle. Kirosin, että lasten anestesia oli jo mennyt ohi :( Ehkä Eero luennoi sen uudestaan keväällä. Jos olen oikein käsittänyt, hän on väitellyt alanaan lastentautioppi. Ainakin hän puhui lapsista ja pienistä imeväisistä hyvin asiantuntevasti.

Ensi viikolla alkaa sitten vanhan tutun Jyrkin kirurgia. Ihanaa, että Stadialla on käytössä tällaisia luennoitsijoita, jotka todella aktivoivat opiskelijan ajattelemaan luennoilla.

Sitä samaa en valitettavasti voi sitten sanoa juuri alkaneesta ruotsinkurssistamme. Itselläni on takana lukioruotsi, kirjoitin siitä ylioppilaskokeissa ällän, mutta nyt puhutaan siis jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten tapahtuneesta suorituksesta. Yliopistossa välttelin virkamiesruotsin tekemistä ja kun pari kevättä sitten menin tasokokeeseen yrityksenä päästä suorittamaan koko hoito pelkästään tenttimällä, niin bumeranginahan yritys tuli takaisin ja kurssille olisi pitänyt mennä. En sitten koskaan mennyt. Ensimmäisenä vuonna tämä uusi opiskelu vei niin kovasti aikaa ja energiaa, että yliopiston Kielikeskuksen päiväluennoille ei ollut mahdollisuuksia mennä ja avoimen iltaluennot osuivat huonoon saumaan. Appivanhempien mökki on ruotsinkielisellä seudulla, joka kuitenkin on koko ajan suomettumassa ja ruotsinkieltä toki kuulee, mutta ei tarvitse käyttää. Se, mitä ruotsia muistan, on aika ruosteessa, mutta luulisin, että kuitenkin aktivoitavissa oikealla opastuksella ja pepanderille potkimalla.

Ymmärrän, että joukossamme on niitä, jotka ovat lukeneet ruotsia mahdollisesti vain yläasteella pakolliset 3 vuotta ja sen jälkeen ei mitään. Tasoerot ovat varmasti melkoiset. Silti mielestäni on aika päätöntä, että koko luokka menee alkeistason mukaan sen sijaan, että opettajalla olisi erilaisia tehtäviä eri tasoisille opiskelijoille. Sanastoa opin tuolla, luulisin, mutta siihen se taitaa jäädä. Sitä sujuvuutta suulliseen ja kirjalliseen ilmaisuun, johon lukiossa pääsin, ei taida tällä kurssilla löytyä.

Luin hoitoalan ammattilaisille ja opiskelijoille tarkoitetulta keskustelupalstalta Helsingin ruotsinkielisen työväenopiston (vai kansalaisopisto vaiko aikuisopisto?) Arbiksen järjestävän kurssia Vårda på Svenska, jonne olisi mahdollista pyrkiä, vaikka kurssi olikin jo ehtinyt alkaa. Kurssia kehuttiin kovasti. Soitin innokkaana Arbiksen kansliaan, josta sitten kuulin, että kurssi oli lopetettu liian vähäisen kysynnän vuoksi. Meinasin purskahtaa itkuun.

Minä tykkään opiskella kieliä, teinhän sitä 15+ vuotta yliopistolla. Odotin innoissani enemmän tältä hoitoalan ruotsilta ja nyt pettyneenä istun kielistudiossa ja surffaan suurimman osan ajasta ja luen uusinta Gravid -lehteä. Siinähän sitä ammattisanastoa myös kertyy.

Onneksi on keksitty nämä blogit. Kun aihe kiinnostaa, jaksaa tsempata vaikeammankin sanaston kanssa. Olenkin jo hakenut itselleni kirjanmerkkeihin muutamia ruotsinkielisiä neuleblogeja. Samaten löysin Suomen Anestesiologiyhdistyksen lehdestä suomi-ruotsi sanaston (osa kaksi löytyy täältä). Ok, se on tehty anestesialääkäreiden tarpeita silmällä pitäen, mutta ei sen selaaminen tulevalta kätilöltä/sairaanhoitajaltakaan ole kielletty.

Onnistuu tämä itseopiskelunakin. Välillä on vaan fiilis, että tässä opiskellaan kirjekurssilla kätilöksi.

Viskiä ja bassoa

Päätäni koristaa kikkurat, joita kampaaja väänsi kaksi tuntia. Iltapuku on kaivettu naftalista, kimaltelevat sukkahousut odottavat vielä paketissa, ettei lapsukaiset kehittelisi niillä uusia pirkkaniksejä, meikkipussi lymyilee pöydän reunalla ja iltaparfyymi on valittu.

Mies jättää tänään hyvästit puolisotilaalliselle lauluharrastukselleen, jonka kanssa koko perhe on ollut naimisissa. Keskiviikkoharjoitukset ovat olleet niin pyhiä, että perheen takia ei ole jätetty kuin yhdet harjoitukset väliin: esikoinen kun ajoitti tulonsa niin, että keskiviikkoilta meni jo synnytyssairaalassa vaikka vauva sitten tulla tupsahti maailmaan vasta torstaiaamuna.

Luvassa on hyvää ruokaa, paljon sitsilauluja ja huhun mukaan vanhoja tansseja. Minä laulaa hoilotan mukana, koska 10+ vuodessa on sanat jo tulleet tutuiksi ja miesten kanssa laulaessa ei tarvitse pelätä, että ääniala nousee liian korkealle. Vaikka siis tosi on, että ainakin kuoron ykköstenorit pystyvät laulamaan huomattavasti korkeammalta kuin minä. Ja todennäköisesti myös kakkostenoritkin. Ykkösbasso, here I come.

Vai sittenkin viskibasso?

Rakas Mies pyysi huomauttamaan, että ilman hänen kuoroharrastustaan emme olisi koskaan tavanneet. Tarvittiin siihen hieman scifiä, roolipelaamista ja yksi Jyväskylän kesä, mutta ratkaiseva tekijä oli tämä kuoro ja muutama kakkostenori.

Lukutauko

Akateeminen oli tehnyt kammottavan källin ja myynyt kaikki Gabaldonin uusimmat pois. Loppuslut. Hirveää. Nyt pitäisi sitten odottaa kolme+ viikkoa, että saavat uuden erän.

Onneksi hyllyssä oli sentään Pratchettin uusin.

Tuleva kätilö pitää nyt pienen tauon ammattikirjallisuuden lukemisessa ja lähtee sen sijaan pienelle nojatuolimatkalle Ankh-Morporkiin.

Yön pimeydessä

Lapsoset nukkuu ja mies on yhdistetyllä kuoro-, työ- ja varpajaismatkalla Turussa. Huomenna aamulla on tentti, johon pitäisi vielä lukea. Olisin lukenut jo tässä viikolla, mutta lainasin oman kirjani opiskelukaverille, joka ei ollut sitä saanut käsiinsä ja olin eilen töissä, kun kesätyöpaikassa flunssa oli kaatanut populaa ketoon ja tarvittiin sijainen lyhyellä varoitusajalla. Kesän asiakkaat olivat siellä vielä yhtä kotiutunutta lukuunottamatta. Vauvat olivat kasvaneet huimasti tässä kuudessa viikossa.

Nyt pitäisi keskittyä vielä pari tuntia ruoansulatuselimistön sairauksiin, maksan, sapen, haiman, kilpirauhasen ja munuaisten sairauksiin sekä nivelreuman hoitoon. Koealue ei ole kuin vajaa 80 sivua, mutta se tuntuu 800 sivulta, kun väsyttää.

Täällä on kylmä. On ikävä henkilökohtaista kuumavesipulloani.