Ongelmia joka lähtöön

Ruotsin aineen kirjoittaminen ei nappaa. Nappaamisen puute ei johdu siitä, että kokisin tehtävän liian vaikeaksi ja siksi välttelisin sitä. Valitettavasti vain kurssin vetäjä ei ole saanut minua motivoitumaan omaan opiskeluuni. Oma motivaatiokin haikailee just nyt jääkaapissa kutsuvan lasagnen pariin.

Torstaisen PBL-tehtävänkään tekeminen ei ole sytyttänyt. Olemme aikaisemmin tehneet yhden kurssin tämän tyyppisellä menetelmällä, mutta nyt sitten oikein paneuduttiin tähän pedagogiseen ihmelapseen. Nettiä selailemalla löytyy sen tuhannen artikkelia juuri tästä opiskelumuodosta, jokainen toistaan ylistävämpi. Etsinnästä huolimatta en löytänyt artikkeleita, jossa PBL:ää arvosteltaisiin. Kaikki vinkit tällaisiin teksteihin otetaan mielenkiinnolla vastaan. En väitä, että PBL:ssä olisi jotain vikaa, itse olen vain tottunut hankkimaan tietoa myös sieltä kritiikin puolelta.

Itse PBL-työskentely on ihan kivaa. Voi keskittyä yhtenä ryhmän osana pienempään osa-alueeseen tarkasti, tiivistää tietonsa muutamaan kappaleeseen tekstiä ja saada sillä panoksella vastineeksi paljon lisää tietoa, joka liittyy omaan aiheeseen. Haaste on saada esitutkittu tieto tiivistettyä ryhmän muille jäsenille. Kaikki oleellinen pitäisi löytyä, jaarittelua ei laisinkaan. Samaan aikaan pitää olla luottamus, että ryhmän muut jäsenet tuottavat myös laadukasta tiivistettyä tietoa.

Se akateeminen maailma, josta minä tulin, oli hyvin yksilökeskeinen. En tiedä, onko se maailma muuttunut kotiäitivuosieni aikana. Minä en kuitenkaan ole saanut yliopistosta minkäänlaisia eväitä ryhmätyöskentelyyn. Siellä jokainen hoiti palstansa ihan yksin, lukupiirejä järjestettiin, mutta jokainen paperi, essee, analyysi, referaatti pukerrettiin valmiiksi ihan itse. Jokainen oli vastuussa vain itsestään ja omasta arvosanastaan. Yksinäistä, mutta yksinkertaista.

Nyt minun on pitänyt tottua ryhmätyöskentelyyn. On ollut oppimisen paikka päästää irti langoista, on pitänyt tajuta, että ei voi kontrolloida kaikkea. On pitänyt oppia luottamus, että muutkin osaavat tehdä ja oppia, että erilainen ei tarkoita samaa kuin huonompi.

Ryhmätyöskentelyn puolesta puhuu se, että tulevassa ammatissamme me teemme jatkuvasti ryhmätyötä. Hoitotyö on tiimityöskentelyä, paras siis tottua olemaan tiimin jäsen heti alusta alkaen. Raadollinen minä ajattelee myös, että mieluummin opettajat arvioivat kymmenen työtä kuin kolmekymmentä.

Nyt PBL-tehtävämme on selvittää akuuttiin psykoosiin sairastuneen potilaan alkuvaiheen hoitoa. Minulla on linkit valmiina, joista etsin tietoa omaan osuuteeni. Minun piti laittaa linkit parilleni tiedoksi, mutta koulun sähköposti on meidän osaltamme ollut rikki viime torstaista lähtien. En ole voinut laittaa tekstariakaan, kun luokkamme puhelinluettelo on minulla talletettuna siellä sähköposteissa.

Kovin on heppoinen fiilis tästä mielenterveys-, kriisi ja päihdepotilaan hoitotyön jaksosta. Lähiopetusta on järkyttävän vähän. Vaikka uskon, että harjoittelussa oppii paljon, olisi silti mukavaa omata jotain perustietoja ennen kuin lähtee kohtaamaan ihmistä, jonka sisin on säröillä.

Kirurgia on kysymysmerkki. Anestesiologian jälkeen oli ihan leikkaussalimeininki, mutta kirurgian luennot ovat olleet hyvin non-invasiivisia (= lähes joka taudin kohdalla todetaan, että leikkausta pyritään välttämään). Kirurgisiksi instrumenteiksi meille on esitelty klemmari ja stendari. Luennot on hyviä, juuri sellaisia kuin muistelin, mutta omat ennakko-odotukset ovat tehneet taas tepposet. Minä luulin, että meille luennoidaan niistä jutuista, joita hoidetaan leikkaussaleissa. Sen sijaan kurssin tarkoitus on käydä läpi kirurgisia sairauksia ja vammoja, riippumatta siitä, onko niiden hoito veitsenheiluttelua vaiko ei. Yleensä siis ei.

Nyt sen lasagnen kimppuun ja sen ääressä iänikuiseen kysymykseen: Missä järjestyksessä lasagnen eri kerrokset tulisi laittaa?