maanantaina, lokakuuta 24, 2005

Ongelmia joka lähtöön

Ruotsin aineen kirjoittaminen ei nappaa. Nappaamisen puute ei johdu siitä, että kokisin tehtävän liian vaikeaksi ja siksi välttelisin sitä. Valitettavasti vain kurssin vetäjä ei ole saanut minua motivoitumaan omaan opiskeluuni. Oma motivaatiokin haikailee just nyt jääkaapissa kutsuvan lasagnen pariin.

Torstaisen PBL-tehtävänkään tekeminen ei ole sytyttänyt. Olemme aikaisemmin tehneet yhden kurssin tämän tyyppisellä menetelmällä, mutta nyt sitten oikein paneuduttiin tähän pedagogiseen ihmelapseen. Nettiä selailemalla löytyy sen tuhannen artikkelia juuri tästä opiskelumuodosta, jokainen toistaan ylistävämpi. Etsinnästä huolimatta en löytänyt artikkeleita, jossa PBL:ää arvosteltaisiin. Kaikki vinkit tällaisiin teksteihin otetaan mielenkiinnolla vastaan. En väitä, että PBL:ssä olisi jotain vikaa, itse olen vain tottunut hankkimaan tietoa myös sieltä kritiikin puolelta.

Itse PBL-työskentely on ihan kivaa. Voi keskittyä yhtenä ryhmän osana pienempään osa-alueeseen tarkasti, tiivistää tietonsa muutamaan kappaleeseen tekstiä ja saada sillä panoksella vastineeksi paljon lisää tietoa, joka liittyy omaan aiheeseen. Haaste on saada esitutkittu tieto tiivistettyä ryhmän muille jäsenille. Kaikki oleellinen pitäisi löytyä, jaarittelua ei laisinkaan. Samaan aikaan pitää olla luottamus, että ryhmän muut jäsenet tuottavat myös laadukasta tiivistettyä tietoa.

Se akateeminen maailma, josta minä tulin, oli hyvin yksilökeskeinen. En tiedä, onko se maailma muuttunut kotiäitivuosieni aikana. Minä en kuitenkaan ole saanut yliopistosta minkäänlaisia eväitä ryhmätyöskentelyyn. Siellä jokainen hoiti palstansa ihan yksin, lukupiirejä järjestettiin, mutta jokainen paperi, essee, analyysi, referaatti pukerrettiin valmiiksi ihan itse. Jokainen oli vastuussa vain itsestään ja omasta arvosanastaan. Yksinäistä, mutta yksinkertaista.

Nyt minun on pitänyt tottua ryhmätyöskentelyyn. On ollut oppimisen paikka päästää irti langoista, on pitänyt tajuta, että ei voi kontrolloida kaikkea. On pitänyt oppia luottamus, että muutkin osaavat tehdä ja oppia, että erilainen ei tarkoita samaa kuin huonompi.

Ryhmätyöskentelyn puolesta puhuu se, että tulevassa ammatissamme me teemme jatkuvasti ryhmätyötä. Hoitotyö on tiimityöskentelyä, paras siis tottua olemaan tiimin jäsen heti alusta alkaen. Raadollinen minä ajattelee myös, että mieluummin opettajat arvioivat kymmenen työtä kuin kolmekymmentä.

Nyt PBL-tehtävämme on selvittää akuuttiin psykoosiin sairastuneen potilaan alkuvaiheen hoitoa. Minulla on linkit valmiina, joista etsin tietoa omaan osuuteeni. Minun piti laittaa linkit parilleni tiedoksi, mutta koulun sähköposti on meidän osaltamme ollut rikki viime torstaista lähtien. En ole voinut laittaa tekstariakaan, kun luokkamme puhelinluettelo on minulla talletettuna siellä sähköposteissa.

Kovin on heppoinen fiilis tästä mielenterveys-, kriisi ja päihdepotilaan hoitotyön jaksosta. Lähiopetusta on järkyttävän vähän. Vaikka uskon, että harjoittelussa oppii paljon, olisi silti mukavaa omata jotain perustietoja ennen kuin lähtee kohtaamaan ihmistä, jonka sisin on säröillä.

Kirurgia on kysymysmerkki. Anestesiologian jälkeen oli ihan leikkaussalimeininki, mutta kirurgian luennot ovat olleet hyvin non-invasiivisia (= lähes joka taudin kohdalla todetaan, että leikkausta pyritään välttämään). Kirurgisiksi instrumenteiksi meille on esitelty klemmari ja stendari. Luennot on hyviä, juuri sellaisia kuin muistelin, mutta omat ennakko-odotukset ovat tehneet taas tepposet. Minä luulin, että meille luennoidaan niistä jutuista, joita hoidetaan leikkaussaleissa. Sen sijaan kurssin tarkoitus on käydä läpi kirurgisia sairauksia ja vammoja, riippumatta siitä, onko niiden hoito veitsenheiluttelua vaiko ei. Yleensä siis ei.

Nyt sen lasagnen kimppuun ja sen ääressä iänikuiseen kysymykseen: Missä järjestyksessä lasagnen eri kerrokset tulisi laittaa?

9 Comments:

Anonymous Eldia said...

En tiedä onko yliopistomaailma muuttunut vai onko sitten eroja eri aloilla. Itse olen viidettä vuotta lukemassa kauppatieteitä, ja olen jo kurkkuani myöten täynnä ryhmätöitä. Kiljun riemusta, jos jollekin kurssille saan tehdä työn yksin. Meillä on kaikenlainen ryhmä- ja tiimityöskentely todella POP! Kerran kysyin syytä tähän, niin sain vastauksen "ehditte sitten gradua tehdessä työskennellä ihan tarpeeksi". Käyhän se niinkin.

Välillä vain tökkii, kun on monta kurssia meneillään ja jokaiselle pitää tehdä ryhmätyö. Yritä siinä sitten sopia esim. viidelle hengelle sopivia tapaamisaikoja, kun jokaisella on ne muutkin ryhmätyöt tekeillä.

4:23 ip.  
Anonymous eldia said...

edellisestä kommentistani jäi puuttumaan yksi "yksin", lisätkää sopivaan koloon.

4:26 ip.  
Blogger tuleva kätilö said...

Eroja on varmaan eri aloilla. Humanisti sai vääntää kirjallisuusesseitään ihan omassa yksinäisyydessään ja mitä muistan omien ystävieni opinnoista silloin vuonna miekka ja kivi, niin eipä oikiksessa tai valtsikassakaan ollut ryhmätöitä.

Ehkä maailma on muuttumassa/muuttunut.

4:55 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

stadiassa pbl on opettajien amen ja opiskelijoiden kirosana. onhan siinä hyviäkin puolia...mutta minusta tuntuu, että useimmiten se ongelma on lähiopetustuntien jatkuva vähentäminen. siltä pohjalta on vaikea oppia yhtään mitään muuta kuin se, että asioista päättävillä ei ole käynyt mielessä millaista on joutua vanhana kirjekurssihoitajan armoille.

ryhmätyöt ovat toisinaan mukavia, mutta niitä hyllä hypetetään aivan liikaa. aikataulujen sopiminen on hankalaa ja sitä rataa. lopputyöni päätin tehdä yksin. haluan työskennellä silloin kun inspiraatio tulee - vaikka se olisi kolmelta aamuyöllä.

kirurgian luennot ovat kyllä pitkälti tuota. ei niissä leikkaussalitoimintaa käydä läpi juurikaan. lähinnä kerrotaan yleisimmät kirurgisten toimenpiteiden indikaatiot. kuitenkin se oli mielestäni ihan hyvä kurssi. tosin se oli ensimmäinen lääkärinluentoni ja sopi hyvin siihen vaiheeseen.
-strangelove-

5:15 ip.  
Blogger Tuulia said...

Ainakin me humanistit (itse olen historioitsija) saadaan tosiaan tehda ihan omine nokkinemme juttuja, mika ainakin mulle sopii. Gradua tehdessa kylla yksinaisyys valilla iski, kun proffastakaan ei paljon apua irronnut. En tieda onko HuTK:in sisalla eroja, kasittaakseni ainakin filologit tekevat enemman ryhmatoita.

Muuhun en osaa ottaa kantaa, mutta taman tiedan kuin omat taskut: lasagnen kastikejarjestys opitaan jo aidinmaidossa ja sehan on seuraava:

pohjalle ruskea(jauheliha)kastike
1 krs levyja
juustokastike
ruskeakastike
levykrs
juustokastike
ruskeakastike
jne.

Paallimmaiseksi tulee aina levyjen jalkeen ruskeakastike. Ruskeaa tarvitaan enemman kuin juustokastiketta, vaikka mulla aina jaa juustokastiketta enempi. :)

Oikeasti, ei kai silla niin hirveasti ole valia, kunhan nestetta on tarpeeksi ettei tule kauhean kuivaa ;D

9:15 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Sama juttu muuten tuosta PBL:stä Tampereen PIRAMK:ssa, se on opettajien aamen ja opiskelijoiden kirosana. Opiskelin puoli vuotta fysioterapiaa ja kyllä mulle tuli sellainen olo, että aika heppoisin menetelmin edetään, jos ja kun meidän opiskelijoiden piti opiskella anatomiaa ja fysiologiaa ominpäin!!!!Tärkeimmästä tärkein peruspohjatieto!Ihan P:stä!Ja sama valitus oli viimeisen vuoden opiskelijoilla. Jostakin syystä sitä kriittistä näkökulmaa ei sitten löydykään kirjallisuudesta. Olen myös thnyt akateemisen tutkinnon ja siellä meillä oli näitä ryhmätöitä sen seittemän sataa, rasittavia, mutta toisaalta kivoja välillä. Muuten tuosta PBL:stä, Tampereen lääkiksessä opetus tapahtuu vallan tuolla PBL-menetelmällä (vuodesta 1997/1998)ja se toimii hyvin.
Minä kyllä tykkään enemmän sellaisesta perinteisestä opettaja puhuu-oppilaat kuuntelee työskentelystä ainakin perusaineiden kohdalla, kuten just anatomia ja fysiologia, PBL:llä itse selvittämällä voi kyllä alkuvaiheissaan ajautua metsikköön:)

PBL herättää monenmoisia tunteita:)

10:11 ap.  
Blogger Katja said...

Barillan reseptihakukone www.barilla.com vahvistaa: ensin (jauheliha)tomaattikastike, sitten juustokastike, sitten pastalevyt; niin monta kerrosta kuin vuokaan mahtuu tai kastikkeen loppumiseen saakka, viimeisen juustokastikkeen päälle vielä juustoraastetta. Minä olen viimeisissä yrityksissäni laittanut aina liikaa kastiketta, ja lopputulos on katastrofaalisen vetelä. Anopin lasagne on parempaa.

10:28 ap.  
Anonymous eldia said...

Unohtui kommentoida lasagnea:
Minä laitan aina aluksi juustokastiketta, sitten pastalevyn, sitten juustokastiketta, tomaattikastiketta ja pastalevyt, päällimäiseksi tulee juustokastiketta, kun lasagne on ollut uunissa n.puoli tuntia, rapsautan päälle ison kansa juustoraastetta.

2:36 ip.  
Blogger sea said...

Ensin hieman (jauheliha)tomaattikastiketta, sitten levyja, tomaattikastike, juustokastike, levyja, tomaattikastike, juustokastike jne, paallimmaiseksi juustokastike ja juustoa. Sekaan voi myos heittaa porkkanaraastetta ja suolakurkkuja, voi myos sotkea valmiiksi tomaattikastikkeeseen. Jos haluaa tosi juustoisen voi jokaiseen kerrokseen juustokastikkeen paalle viskoa viela extra-juustot. :)

10:39 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home