Noppia ropisee

Opintoritusotteessa on jo kolme opintoviikkoa ja neljäs tulee sinne kunhan saan laitettua viestinnän opettajalle lippulappuset yliopistolle suoritetuista viestinnän kursseista. Lisääkin noppia on tippumassa rekisteriin kuukauden sisään.

Jippii, tämähän näyttää siltä, että vanhamamma on päässyt vauhtiin ja opiskelut suorastaan jumpsuttavat eteenpäin. Niin, ja se edellisellä kiroamani anatomiakin meni läpi eikä suinkaan surkealla arvosanalla. Unohtunut osio ei sittenkään munannut koko koetta, vaikka luonnollisesti vaikutti arvosanaan.

Tuosta tämänpäiväisestä opintoviikosta ja sen arvosanasta (4, kun paras on 5) olen megatyytyväinen, sillä kurssi oli vieraat kulttuurit ja tavanomaisemmasta aiheesta (etninen tai uskonnollinen vähemmistö suomalaisessa kulttuurissa) poiketen päädyin työparini kanssa pohtimaan ns. vaihtoehtoperheiden ja terveydenhuollon kohtaamisia. Aihetta piti hetken aikaa opettajalle perustella, mutta perustelut kelpasivat ja lopputulos oli sitten näköjään opettajan mielestä näinkin hyvä. Vaihtoehtoperheillä tarkoitimme työssämme lähinnä lapsiperheitä, jotka tekevät ns. valtaväestöstä (joskus myös taviksiksi kutsutut) poikkeavia ratkaisuja. Näitä voivat olla pitkä imetys, perhepedissä nukkuminen, kotisynnytys, rokotuskriittisyys, kantoliinailu, kestovaippailu jne. Jotkut näistä ovat integroitumassa jo ihan valtavirtaan (mm. kantoliinailu) ja toiset vähän vähemmän. Työmme pointti oli, että varsinkin terveydenhuollon ammattilaisten (lähinnä terveydenhoitajien, koska monet näistä asioista tulevat esiin, jos perhe käy lastenneuvolassa) tulisi kunnioittaa perheen valintoja samalla tavalla kuin kunnioitetaan selkeästi eri kulttuurisa tulevan perheen meille outoja tapoja. Ei peloteltaisi kantoliinassa lastaan kantavaa äitiä, että paljon kannettu lapsi ei koskaan opi kävelemään, tai että perhepedissä lapsi rusentuu vanhempien alle tai että 6kk täysimetetty vauva ei koskaan opi syömään kiinteitä jne. Tietenkään kaikki terveydenhuollon ammattilaiset eivät tällaisia sammakoita suustaan päästä, mutta yksikin kerta on liikaa. Aihe on paljon tunteita herättävä ja siksi me koimme, että asiasta pitää puhua.

Joulupukille pitää tässä joku päivä laittaa postia. Pikkuhiljaa tenttikirjojen joukosta alkaa paljastua ne, joita tarvitsee koko ajan ja vanhempien opiskelijoiden puheiden mukaan lähes koko opintojen ajan. Tällä hetkellä listalla on 4 kirjaa, joiden yhteenlaskettu hinta on kaupassa lähemmäs 200 euroa. Glup. Jos bestis ei saa New Yorkista käsiinsä edullista anatomian ja fysiologian kirjaa, niin lasku senkun kasvaa. Uusi kurssi on jo päällä ja lainakappaleeni piti palauttaa takaisin kirjastoon. Niisk.

Yliopistoikävä - NOT

Kävin eilen opiskelijakirjastossa palauttamassa sieltä lainaamani filosofian tenttikirjan. Yhtään ei tullut ikävä yliopistomaailmaa. Liian hyvin muistin, miten itse aktiiviyliopistolaisena luulin olevani jotain suurta ja erikoista, koska olinhan Yliopistolla, Akateeminen jne. Ammatikorkeakoulu-uudistus oli mielestäni säälittävä yritys saada ammattikouluille paremmalta kalskahtava nimi ja kuvasti mielestäni ammattikoululaisten halua saada itselleen "akateeminen" arvostus. Tähän mielipiteeseen törmää vielä todella usein ja se on todella valitettavaa. Ymmärrän kyllä siis niitä arvostelijoita, koska olen itsekin sellainen ollut, mutta en puolustele heitä, sillä tiedän heidän ajattelevan noin vain tiedon puutteen takia. Nyt (lyhyellä) kokemuksella sekä yliopisto-opinnoista ja amk-opinnoista pystyn sanomaan, että enemmän ainakin tässä alkuvaiheessa amk-opinnot ovat vaatineet työtä. Pienenä kritiikkinä yliopiston suuntaan voisin myös mainita, että opintoihin perehdyttäminen on ainakin meille kätilöopiskelijoille ollut Stadiassa perusteellinen. Yliopistoon mennessä mitään perehdyttämistä ei ollut. Kun ei tiennyt opiskelukaupungista mitään, yliopisto-opinnoista mitään ja yhtään tuttua ei koko yliopistolla ollut, niin olo oli orpo ja urpo. Kaikki tieto piti itse kaivaa esitteistä tai opinto-oppaista jne. Eihän tuossa mitään väärää tietenkään ole, nuori oppii itsenäiseksi, omatoimiseksi... Pieni kädestä pitäminen ei kuitenkaan minusta tee kenestäkään holhottavaa täysin itsenäiseen tiedonhankintaan kykenemätöntä.Yliopistolla oikein korostettiin sitä, että, jos opinnot ei suju ja jättäytyy pois luennoilta, kukaan ei soita ja kysy, mikä mättää ja tarvitsetko apua. Ketään ei kiinnosta, hoituvatko opinnot suht aikataulussa, paitsi opintotukikeskusta, jonka mahdollisuudet opinto-ohjaukseen taas ovat olemattomat. AMK:ssa taas tutoropettaja tutkii säännöllisesti opintosuorituksia ja jos joku on jäljessä aikataulusta, niin pääsee heti juttelemaan opinto-ohjaajan kanssa ja tilanteeseen tartutaan heti. Näitä tarkistuksia oma opettajamme tekee vähintään kerran lukukaudessa, jotta mahdolliset ongelmat saataisiin heti käsittelyyn.

Toki tilanne voi olla jo yliopistolla erilainen. Ehkä sielläkin on jo suurimmassa osassa laitoksia käytössä henkilökohtaiset tutoropettajat ja opiskelijat eivät ole vain joku pakollinen paha, jotka häiritsevät tutkimustyön tekemistä. Erinomaisen hyvä, jos näin on. Toivon, että näin on.

Vaikka muistelen lämmöllä aikaani enkun laitoksella, silti minusta opintoni keskeytyivät liian helposti. Pienikin perseelle potkiminen laitoksen taholta olisi todennäköisesti saanut suorituksia aikaan. Tässä vaiheessa haluan julkisesti kiittää ystävättäriäni Memmua, Saria ja Marjoa, jotka ovat to and beyond the call of friendship auttaneet minua sentti sentiltä kohti kandin papereita. Ilman teitä tilanne olisi lohduton ja kandin paperit saavuttamaton tavoite. Nyt valmistuminen yliopistolta on vielä mahdollista.

Ystävät. Siinä aihe, josta voisi kirjoittaa kokonaisen blogin.