Jälkipohdintaa

Harjoittelu on nyt ohi. Arvostelu saatu, harjoittelu ruksattu hyväksytyksi.

Arviointitilaisuudessa ohjaajani sanoi, että koko tiimin mielestä minä vetäydyin tilanteista. Hän kysyi, oliko se jotain tiedostettua tai tiedostamatonta toimintaa. Vastasin, että varmaankin tiedostamatonta, koska "en saa nyt kiinni tuosta ajatuksesta". Mielessä kävi juuri tuolla hetkellä BullshitBingo. Arvioinnin aikana kuultiin kaikki sanoittamiset, aukipurkamiset, reflektoinnit, konsultaatiot jne. aivan siis BullshitBingo -tavaraa. Muuten ohjaaja vain myötäili omaa itsearviointiani.

Tosiasiassa tiedän täsmälleen, miksi en jäänyt seuraamaan kaikkia tilanteita loppuun asti. Jos koin, että tilanteessa ei ollut enää mitään opettavaista minulle, jos paikalla oli enää pelkät vakityöntekijät ja puhe siirtyi ammatillisesta keskustelusta jo epäasiallisemmille raiteille, niin poistuin mieluummin paikalta kuin pahoitin mieleni esim. imetystukihenkilöiden arvostelemisesta. Minua ei myöskään kiinnostanut työpaikkajuoruilu tai vakihenkilökunnan vapaa-ajan suunnitteleminen.

Tämä harjoittelupaikka oli oppimisen kannalta hyvä paikka ja opin siellä paljon. Ohjaajan kanssa emme olleet samalla aaltopituudella, mutta sain ihan pätevää ohjausta, vaikka mitään lämmintä vuorovaikutusta meillä ei ollut. Opin uusia taitoja, tutustuin menetelmiin, opin hahmottamaan hoitokokonaisuuksia meidän asiakkaidemme kohdalla. Merkkasin itselleni muistiin paljon asioita, joista haluan oppia enemmän, paljon aiheita, joista haluan lukea lisää. Näiltä osin harjoittelu oli hyvä harjoittelu. Saavutin tavoitteeni reippaasti ja enemmänkin.

Silti harjoittelu oli usein tervanjuontia. Aamuisin olisin monesti tökkinyt mieluummin neuloja kynsien alle kuin lähtenyt työpaikalle. Asiakkaat olivat tärkeitä ja mielenkiintoisia ja opittavat asiat tulevassa ammatissani äärimmäisen tärkeitä. Työyhteisö olikin sitten ihan toinen juttu. Huono fiilis alkoi jo ennen harjoittelua, kun sain puhelinsoiton harjoittelupaikasta, jossa minulle lyhtsanaisesti ilmoitettiin, että kanssani on samaan aikaan toinenkin opiskelija ja tämän toisen opiskelijan työvuorot ovat etusijalla ja minä tulen töihin sitten niin, että emme ole samaan aikaan paikalla. Käytännössä tämä ei sitten kuitenkaan toteutunut, koska tarkoitushan on tehdä työvuorot oman ohjaajan työvuorojen mukaan, joten kukaan ei voinut sanoa mitään, kun laitoin työvuoroni niin, että pääsin pakollisille iltaluennoille koululle ja loput sitten ohjaajan työvuorojen mukaan. Kaksi opiskelijaa noin pienessä yksikössä oli kyllä liikaa, myönnän sen itsekin, mutta mutisenpahan vain, että minun harjoittelupaikkani oli sovittu paljon aikaisemmin kuin tämän toisen tulijan. Tuplabuukkaus ei ollut minun syyni, mutta koska olin se jälkimmäinen tulija (toisen opiskelijan harjoittelu oli pidempi ja alkoi jo aikaisemmin) minä olin tietysti se ylimääräinen.

Yhdessä ohjauskeskustelussa sanoin ohjaajalle, että työyhteisö tuntuu kovin vaikeasti lähestyttävältä ja että minulla on jatkuvasti ulkopuolinen olo. Siihen ohjaajani totesi, että niin pitää ollakin, koska tämä tiimi on tehnyt työtä yhdessä niin pitkään, että on aivan luonnollista, ettei siihen pääse sisään ihan hetkessä. Olisi kuulemma aivan luonnotonta, jos parissa viikossa tuntisi olonsa jo kotoisaksi. Hän myös sanoi, että syksy on ollut heille pitkä ja rankka ja uusi opiskelija tässä vaiheessa vuotta oli jo vähän liikaa. Kiva, kiva. Tuntemukseni, että olin harjoittelupaikassa ei-toivottu ja rasite sai vahvistuksen.

Ei siis mikään ihme, että harjoittelupaikkaan meno oli välillä tuskan takana. Minusta on myös luonnollista, että jos fiilikset on molemminpuolin tällaisia, vetäytyminen yhteisistä rupattelutuokioista on myös odotettua. En ole niin masokisti, että ehdoin tahdoin istun itseäni ahdistavissa tilanteissa.

Tärkein kuitenkin tuli saatua, eli se oppi ja harjoittelu.