Viikon verran olen jo huudellut ovenraosta, että "Kotihoidosta huomenta". Koulu alkoi jo elokuun puolessavälissä vapaavalintaisilla, sitten oli Iäkkäiden hoitotyön teoriaa ja nyt sitten sorvataan syksyn ainoaa työharjoittelua. Kunhan tästä selviää kunnialla, alkaakin sitten tämä ns. yleisvaihe tai sh-opinnot olla loppusuoralla ja kätilön ammattiopinnot häämöttää nurkan takana.
Jos muutama sana ensin kesästä. Kesä vauvojen kanssa oli ihan kiva. Aluksi vauvakuume pomppasi ennätyslukemiin, mutta yksi yö, jolloin juoksin neljän vauvan väliä ja tuntui, että kaikki ovat tyytymättömiä ja mikään ei mennyt putkeen, tipautti minut maanpäälle. Sairaalamaailma on nyt tullut vähän tutummaksi kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka monissa liemissä olen jo aikaisemmin keitetty ja työpaikkaa jos jonkinmoista nähnyt, niin varsinainen työpaikkakiusaaminen on jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt on sekin neitsyys mennyt. Osastolla oli yksi vanhempi sairaanhoitaja, pitkän linjan lastensairaanhoitaja juuri näiden vastasyntyneiden ja keskosten parissa kokemuksensa hankkinut, joka jostain syystä koki tarpeelliseksi kyykyttää kaikkia, joiden pärstäkerroin ei häntä miellyttänyt. Aluksi luulin, että hän tuhahteli vain minulle ja että hänen naljailevat kommenttinsa oli suunnattu vain minulle, mutta loppujen lopuksi hänen asenteestaan oli saanut kärsiä useampi osaston hoitajista ja ihan avoimesti puhuttiin, että tämän hoitajan käytös täyttää kaikki työpaikkakiusaamisen kriteerit. Itsekin aina tutkin työvuorolistoja ja jos olin samaan aikaan työvuorossa tämän Hoitaja Ylivertaisuuden kanssa, niin eipä tehnyt mieli näyttää naamaa kansliassa tai kahvihuoneessa, jos hän oli siellä samaa aikaa. Kesä kruunautui sitten siihen, että tämä hoitaja kävi minuun fyysisesti käsiksi potilashuoneessa. Taustojen kertominen veisi ikuisuuksia, mutta lyhyesti voisin sanoa, että oli potilastilanne, jota en hoitanut niinkuin hän olisi halunnut sen hoidettavan ja hänen raivostumisensa sai sellaiset mittasuhteet, että hän käyttäytyi täysin epäasiallisesti. Tuon päivän jälkeen töihinmeno ei maistunut enää yhtään, mutta onnekseni tämä hoitaja oli sitten käynyt vaihtamassa työvuoronsa niin, ettemme enää olleet samassa työvuorossa loppupestini aikana.
Olen kirjoittanut osastonhoitajalle kirjeen tästä tapauksesta, mutta se seisoo vielä tuossa pöydällä, kun en ole saanut sitä vielä lähetettyä. Kynnys laittaa eteenpäin jokin näin vakava asia on kuitenkin korkea. Tiedän ja kaikki järki sanoo, että tämän hoitajan on pakko saada jonkinlaista apua asennevammaansa ja ainoa tapa on, että hänen käytöksensä tulee esimiehen tietoon (sekä osastonhoitaja että apulaisosastonhoitaja olivat kesälomalla, kun tämä tapahtui). Toisaalta tiedän myös, että kirjeen lähettäminen voi samantien torpata mahdollisuuteni tehdä töitä tuon sairaalan lastenosastoille, koska kukaan ei kuitenkaan tykkää kantelupukeista.
Syksyn aloittanut näytteenottokurssi oli aivan fantastinen. Bioanalyytikko-opettaja kertoi teoriaosuudessa erilaisista näytteenotoista ja miksi näyte pitää ottaa tietyllä tavalla ja mitä tekijöitä on, jotka voivat haitata näytteenoton onnistumista jne. Sitten saimme ottaa toisiltamme verikokeita kyynärtaipeista, kämmenselästä, sormenpäistä, avoimella tekniikalla, vakuumilla. Mittasimme laskoa, verensokereita, hemoglobiineja. Stiksasimme virtsaa, teimme bakteeriviljelyjä nielunäytteistä ja virtsasta. Saimme fuugata seeruminäytteitä ja leikkiä CSI:n rikospaikkatutkijoita hienoilla labrapipeteillä. Keskustelut rönsysivät kurssin aikana kollegan hääpuvusta nuorisolle suunnattuun seksuaaliterveysvalistukseen. Irtosolunäytteen ottoa harjoittelimme kumisella Eevalla. Kurssin ainoa miesopiskelija ei olisi kuulemma pistänyt pahitteeksi, vaikka olisimme harjoitelleet papankin ottoa toisillamme, mutta kuultuaan, että sitten kurssin naisopiskelijat saavat ottaa häneltä tippurinäytteet au naturel, niin Eeva kelpasi harjoittelukappaleeksi enemmän kuin hyvin.
Koulussa suoniverinäytteen ottoa saa harjoitella niin vähän, että onnistuneen näytteenoton jälkeen oli pitkään euforinen olo. Vakiparillani on erittäin haastavat suonet ja niin myös itselläni. Ekat pistoksemme haahuilivat jossain suonen lähistöllä, mutta verta ei putkiloon tullut. Kun pareja vaihdettiin, vertakin löytyi. Vaikka kuinka tietää, että veri on ruumiinlämpöistä, niin silti verellä täyttyvä lasiputki tuntuu käteen yllättävän kuumalta.
Iäkkäiden hoitotyön teorialuennot olivat tylsiä. Kaikella kunnioituksella opettajia kohtaan. Samoja asioita on käsitelty jo ensimmäisenä opiskeluvuonna, kun aiheena oli kliininen perushoito, joka keskittyi hyvin paljon vanhuspotilaiden hoitoon. Olihan ensimmäinen harjoittelukin pitkäaikaishoitolaitoksissa. Erona nyt tosiaan se, että nyt puhutaan kotona asuvista vanhuksista ja kuinka heitä hoidetaan kotihoidon turvin ja miten se hoito eroaa laitoshoidosta tai akuuttihoidosta osastolla. Paljon oli sellaista, jonka nyt jokainen tajuaa maalaisjärjellä: kun mennään asiakkaan kotiin, kunnioitetaan vanhuksen omaa kotia, tervehditään, esittäydytään jne. Otetaan kengät pois. Tekee mieli todeta teinimäisesti, että DUH. Vai onko tosiaan nuoriso muuttunut niin, että tänä päivänä ei voida käytöstapoja ottaa enää itsestäänselvyytenä?
Teoriajakson aikana opettajien vaatimus pakollisesta läsnäolosta synnytti voimakasta keskustelua meidän opiskelijoiden joukossa. Me koimme, että jos opettajan luennot koostuvat pelkästään suoraan tenttikirjasta kopioiduista kalvoista, jotka opettaja lukee ääneen ja odottaa meidän kirjoittavan muistiin, poissaolo tunnilta ei voi kaataa maailmaa. Opettajien mielestä se nyt kuitenkin on maailmanlopusta seuraava katastrofi. Niinpä esim. eräs vatsanalueen leikkauksessa ollut opiskelijakollega raahautui sairaslomalla kouluun, kun muuten hän ei olisi saanut suorittaa opintojaksoa meidän kanssamme, vaan hän olisi joutunut tekemään sen seuraavan aloitusryhmän kanssa ensi keväänä ja niinpä hänen siirtymisensä ammattiopintoihin olisi myös siirtynyt puolella vuodella. Stadian politiikka opiskelijoiden sairastumisen kanssa on tyly. Opiskelija saa sairastaa ainoastaan loma-aikoina.
Meille toitotetaan kovasti, että olemme aikuisia ja itse vastuussa oppimisestamme. Oppimista testataan suurimmaksi osaksi tenttien avulla. Silti opettajat ovat menneet linjalle, että jos on poissaoloja teoriatunneilta, ei saa osallistua tenttiin. Opiskelijalle ei siis edes anneta mahdollisuutta hankkia vaadittavia tietoja muulla tavalla. Koska meillä on tenttikirjat, on aika itserakasta tulla väittämään, että luennoilla jaettua informaatiota ei muualta saisi. Varsinkin kun kollegoilta voi kopioida luentomuistiinpanot ja kysellä tunnin annista. Meillä on niin hyvä luokkahenki, että muistiinpanoja lainaillaan ja jaettavia monisteita otetaan poissaolijoille. Tietyt pakolliset läsnäolot ymmärrän, mutta että kautta linjan kaikki diipadaapa-tunnit pitää istua läpi? Jos opetuksen taso oli parempi, leunnoilla istuisi mielellään, mutta kun luentojen taso vaihtelee mielenkiintoisesta järkyttävän huonoon, niin opiskelumotivaation ylläpitäminen on välillä tuskallista. Useampi sudokuruudukko on tämän alkusyksyn aikana tullut täytettyä takarivissä...
Mutta tämä harjoittelu. Ensimmäinen viikko on nyt takana ja kyllä on kotihoito erilainen maailma kuin osastohoito. Itse temput eivät tietenkään eroa, insuliinin pistäminen on samanlaista teki sen sitten sisätautiosastolla vaiko Tähkätiellä, mutta siinä, missä osastolla on käytettävissä runsas steriilivarasto kaikkine herkkuineen, kotihoidossa pitää esim. haavahoidoissa ottaa huomioon, mitä kaikki hienoudet maksavat. Jos asiakkaalla ei ole varaa Duodermeihin ja Aquacelleihin vaan rasvalappuihin ja sideharsoon, niin sitten haavoja hoidetaan rasvalapuilla ja sideharsolla, vaikka tiedetään, että se ei ole optimaalinen hoito. Hoitatarvikkeita käyttäessä pitää aina muistaa, että jokainen käytetty sideharsotaitos tai teippirulla on asiakkaan itse maksama. Asiakasta ei myöskään voi pakottaa mihinkään, vaan itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan, vaikka hoitajasta kuinka tuntuisi, että potilas ei valitse viisaasti.
Kolme viikkoa on vielä edessä. Jossain vaiheessa pitäisi uskaltaa päästää irti ohjaajan puseron helmasta ja lähteä tekemään itsenäisiä asiakaskäyntejä.
